Tiedon valtaväylälle

Erään kodinkonefirman koko sivun mainospanostus sunnuntain Hesariin taisi huomioväreistä ja muista hyviksi havaituista tehokeinoista huolimatta mennä monelta ohi. Lehteen oli pykätty kutkuttava tarjous, joka lupasi laajakaistan tilaajalle 100 euron alennuksen eräästä tietokonemallista. Tätä lukiessa tuli mieleen, että kyllä markkinointiosastolla nyt on tosissaan mietitty, miten kone tehdään houkuttelevaksi.

Tietokone on asiantuntijan testaama ja käyttötarkoitukseensa sopiva.

Nii-in, olisikin todella ikävää, jos tietokone ei lainkaan soveltuisi käyttötarkoitukseensa ja se tässä mainoksessa avoimesti ilmoitettaisiin. Ja että asiantuntijan testaama!? Huisaa. Mielikuvitukseni laukkaa jo villisti — kukakohan konetta on testaillut, missä ja miten? Mutta eipä innostuta. Itse tekstistä selviää, mihin tietokone on tarkoitettu: tiedonhakuun ja kotitehtävien tekoon.

Tällä pääset helposti kaikkiin internetin hyödyllisiin palveluihin, kuten vaikka verkkopankkiin tai kirjaston sivuille.

Aivan niin. Koululaisen ja opiskelijan unelma toki on kompakti kone, jolla pääsee kotoa käsin ihan kirjaston sivuille asti. Sama kun autoa mainostettaisiin tähän tapaan: “Tällä autolla nuorikin kuljettaja pääsee helposti lähikauppaan ja takaisin. Asiantuntija on testannut, että vilkku toimii ja auto soveltuu taskuparkkeeraukseen. Tällä autolla kun liikut, kaupasta ei myöskään tartu mitään ylimääräistä tai turhaa mukaan.” Tehokasta mielikuvamarkkinointia… tai sitten ei.

Aiheeseen hieman liittyy myös tämän päivän piristys, joka on sympaattisin blogilleni päätynyt google-haku ikinä: “mitä kaikkea tietokoneella voi tehdä”.

Rex on kingi

Tänään taas huomasin, miten paljon kaipaankaan Rex the Runtia eli Rontti-Rexiä. Onneksi sentään pääsin käymään Aardmanin rex.is.dog -sivuilla, jotka kaikessa kömpelyydessään antavat edes pienen tuntuman pupsien arkeen (ks. yllä).

Vaikka Rex on kiva, ja Wendykin on mahtava (ja Bob on ihan OK), niin ehdottomasti paras kaikista on kuitenkin Vince!

AtomFilmsissä jaksoja pääsee myös katsomaan.

Elämyksen lähteellä

Scifi-romanssi The Fountainin lähtökohdat eivät kuulosta kovin hyviltä.

Hollywood-elokuvan pääosaan kaavailtiin ensin Brad Pittiä, mutta mies meni ja valitsi osallistumisen Troija-produktioon. Kun Brad lähti, budjettia jouduttiin ratkaisevasti pienentämään ja pääosiin valittiin pienempiä tähtiä kuten Hugh Jackman ja Rachel Weisz.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Darren Aronofsky piti kuitenkin visioistaan kiinni. Niinpä hänen kolmas (vasta!) elokuvansa vaikuttaakin nyt valmiina lehtitietojen perusteella aika uskomattomalta saavutukselta.

Se on ensinnäkin scifi-elokuville varsin epätyypilliseen tapaan standardipituinen (96 min) ja toden totta maltillisella budjetilla kokoon kursittu. Tämän lisäksi elokuvassa on tuhannen vuoden aikajänteelle asettuva ja kolmen erillisen tarinan kautta avautuva juoni, joka käsittelee — ei enempää eikä vähempää kuin — elämän, kuoleman ja maailmankaikkauden olemassaolon kaltaisia kysymyksiä.

Devin Faraci on kirjoittanut mielenkiintoisen arvostelun elokuvasta. Vaikka Chud.com-sivusto on järkyttävä, suosittelen silti tekstin lukemista. Arvio on hämmentävän positiivinen. Ylisanojen käyttöä tosin ainakin hieman tasapainottaa se, että kirjoittaja itse tiedostaa olevansa täysin elokuvan lumoissa.

Jos kyyninen kriitikko kertoo elokuvan loppuessa eksistentiaalisen ahdistuksen poistuneen ja meditatiivisen rauhan vallanneen levottoman sielun, on jokseenkin vaikea kuvitella, että elokuva olisi täysin epäonnistunut.

The Fountain nähdään ensimmäisen kerran festareilla syyskuussa.

Täältä löytyy siistejä näytönsäästäjiä.

Heviä shittiä

Tässä postauksessa teen tunnustuksia (ooh!), jotka mahdollisesti vievät netti-imagoltani sen lopunkin uskottavuuden, jota jatkuvat jaaritukset Hello Kittystä eivät vielä ole täysin onnistuneet tuhoamaan.

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Olen jo vuosia harrastanut arvostelujen kirjoittamista — lähinnä kirja- ja elokuvajuttujen, mutta peliaiheitakin olen joskus yrittänyt kaupata jollekin taholle (toistaiseksi huonolla menestyksellä). Kritiikkien kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, ja kuten sanoin, varsin kehittävä harrastus.

On kuitenkin yksi aihepiiri, josta en ollenkaan osaisi kirjoittaa: musiikki. Tämä siitäkin huolimatta, että musiikki on suunnilleen elämäni tärkein asia.

Tai ehkä juuri siksi? Harrastin sekä klassista musiikkia vakavassa ammattiin valmentautumisen tarkoituksessa että pop-musiikkia (tiedän, pop-musiikki on järkyttävä ilmaisu… nooh, vielä pahempi olisi ”kevyt musiikki”) kaiken vapaa-aikani noin kymmenvuotiaasta siihen asti, kunnes kirjoitin ylioppilaaksi. Sen jälkeen klassiset kuviot ovat jääneet vähemmälle, mutta populaari-osuus on haukannut vuosi vuodelta yhä suuremman osan valveillaoloajastani. Niin, ja joskus musiikkia kuunnellen voi myös nukkua :)

Suurin yksittäinen asia, joka minua musiikista puhuttaessa hiertää, liittyy lajityyppiin eli genreen, tai laajemmin sanottuna kontekstiin. Siis siihen, mihin yhteyteen joku tietty bändi tai levy kytketään, missä jatkumossa tiettyä musiikkia arvioidaan. Levyarvioissahan on suorastaan lähtöoletus, että uutuustuote aina paikannetaan puolihuolimattomilta näyttävin luonnehdinnoin — todellisuudessa arvostelija ei mitään kohtaa hinkkaa niin tarkasti kuntoon kuin noita lajityyppimääreitä, koska ne kohdilleen saattamalla kirjoittaja kertoo lukijoille olevansa aiheen harrastaja ja todellinen asiantuntija. Ja tämähän on tietenkin hyvä asia.

Musiikin lajityyppien suhteen olen kuitenkin itse äärettömän sivistymätön. iTunes-listoja järjestellessänikin käytän vain hyvin yksinkertaisia sanoja kuten pop, rock ja metal. En ole oikeastaan edes kiinnostunut musiikin genreistä tai niitä koskevista arvostelmista. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta, enkä yleisesti ottaen jaksa keskustella koko aiheesta kenenkään kanssa. Tämä on hämmentävää, sillä yleensä en mistään nauti niin kuin keskusteluista.

Katsokaa, miten vaivattomasti Sedis määrittelee progressiivisen rockin. Luin listaa läpi etäisen kiinnostuneena mutta täysin ulkopuolisena. Ahaa, noinkin voi siis ajatella sitä musiikkia, jota osittain itsekin kuuntelen?

Ja nyt se tunnustus. Vaikka uskoakseni olen aihepiirin harrastaja, en edes tiedä, mitä heavy metal on.

Niinpä heitän vienon kysymyksen ilmaan: mitä se on? (No, meni nyt ihan vähän blondipuheeksi, mutta menköön.)

Kuraattori ilmoittautui jo vapaaehtoiseksi määrittelemään hevin olemusta ja asemaa. Heitän haasteen samalla myös Mr Überkuulille, joka on minua jo sähköpostilla valistanut progen autuaaksi tekevästä voimasta. Kuka tahansa muukin on tervetullut osallistumaan (vaikka aavistelen, että harva ilmoittautuu mukaan — jostain syystä juuri musiikin kohdalla katu-uskottavuuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää…)

Stressiä vastaan

Relax mään, sanon itselleni kun katson tätä kuvaa.

Ja vaikka kyse onkin vodkapullon etiketistä (itse Doktor Stolishnaja suosittelee tätä tuotetta!), en ole lainkaan sitä mieltä, että rentoutuminen edellyttää aina alkoholin nauttimista. Toistan, en lainkaan.

Tosin joskus se voi hieman edesauttaa sitä.