Pelkoa ja kauhua Amsterdamissa

Filkkarit huipentuivat eilen loistokkaisiin päätösbileisiin, jotka eivät meinanneet loppua sitten millään. Itse vetäydyin kotipolulle joskus neljän maissa, mutta monet muut ryömivät viimeisillä voimillaan vielä jatkojen jatkoille Piraattidiskoon.

Ajattelin summata vähän tätä hienoa kokemusta kirjoittamalla sanasen näkemistäni leffoista.

Special: Amatöörimäinen mutta paikoin oivaltava kuvaus tuikitavallisesta, yksinäisestä miehestä, joka osallistuu uuden lääkkeen testaukseen ja kuvittelee saavansa pillereillä supervoimia. Tee-se-itse-teräsmies näyttää kaikkien muiden mielestä säälittävältä, mutta mies itse uskoo vakaasti omiin voimiinsa. Mukana paranoidi vire ja sadistista väkivaltaa. **

The Fountain: Darren Aronofskyn käsikirjoittama ja ohjaama elokuva liukuu lähes huomaamattomasti aikatasolta toiselle kertoessaan tarinaa rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta toimii tyylikkäästi. Elokuva on pehmeäpiirteinen, kaunis ja surullinen kuin vastapoimittu kukka. Alan harrastajille filkassa on myös piilotettuja kuva-arvoituksia ja tyylikkäitä johtoaiheita. Pääosiin heittäytyvät Hugh Jackman ja ohjaajan vaimo Rachel Weisz. ****

Poultrygeist: Night of the Chicken Dead: Intiaanien hautausmaalle rakennetussa pikaruokalassa tarjoillaan limaisia kana-annoksia, jotka muuttavat syöjänsä mutanttikanazombeiksi. Elokuvan juoni on tiivistettävissä yhteen lauseeseen — ihminen syö kanaa, kana syö ihmisen — mutta koska tässä eksploitaatiopätkässä paljon tärkeämpää on veren ja eritteiden lento ja mahdollisimman monien tissiparien mukaan mahduttaminen, ei juonesta kannata liiemmin hihkua. Kana- ja ihmisliha-aterioinnin välillä nähdään feikkilesboilua, musikaalinumeroita, horjuvia tanssikoreografioita, löyhää yhteiskuntakritiikkiä ja miesten paljaita takapuolia vessanpytyllä. Syömisen ja ulostamisen syklistä voi jokainen tietenkin etsiä syvällisempiäkin ulottuvuuksia, kukin makunsa mukaan. **

Behind the Mask: The Rise of Leslie Vernon: Nätti journalistinainen lähtee kahden kuvaajan kanssa tekemään dokumenttia uraansa aloittelevasta sarjamurhaajasta. En olisi etukäteen uskonut, mutta näköjään on sittenkin mahdollista tehdä täysiverinen genre-elokuva, jonka katsojalla hillitön nauru tyrskähtää karmivasti hiipivään kauhuun. Erityismaininta itsereflektiivisyydestä ja kuivakkaan postmodernista kierteestä, joka imaisee mukaansa vastaansanomattomalla voimalla. Ystäväni ehdotti, että kauhuelokuvaa käsittelevän kurssin voisi yliopistossa korvata näyttämällä tämän elokuvan. Hyytävän hyvää horroria, kilpailee omalla listallani suosikkiasemasta jopa The Fountainin kanssa. ****

Crank: Testosteronin voimalla eteenpäin rymisevä mieselokuva, jonka päähenkilö uhkaa kuolla elimistöönsä pistettyyn myrkkyyn, jos veren adrenaliinipitoisuus laskee liian alas. Miehen ainoa keino säilyä hengissä on siis haastaa riitaa, naida, tapella, satuttaa itseään ja muita sekä vetää naamaan huumeita ja adrenaliinin korviketta, epinefriiniä. Taustalla jyskäävä metalli rytmittää nautinnollisesti GTA-henkistä menoa, mutta mielestäni ryskettä ja rytinää olisi voinut olla vieläkin enemmän. Hämmästyttävää, mutta siltä minusta tuntuu. Tai ehkä sen räimeen olisi voinut sekvensoida niin, että sen taustalle muodostuisi ikään kuin illuusio edes jonkinlaisesta juonenkuljetuksesta — tämä olisi saattanut korjata esimerkiksi loppuhuipennuksen lässähtämistä. Leffa miehille, jotka haluavat nähdä, miten veri roiskuu lasikupliin suljetuista puolialastomista naisista, kun niitä ampuu. ***

Feast: Tehosteköyhempi versio From Dusk till Dawn -teemasta. Kaikin tavoin käsittämättömiksi jäävien hirviöiden ja erinäisten ihmisyksilöiden kohtaamisissa on oikeanlaista säpinää, mutta hahmot jäävät aivan liian perustelemattomiksi ja irrallisiksi, jotta katsojaa kiinnostaisi, kuka heistä selviytyy, miksi ja miten. Ja survival horrorissa tämä on huono juttu. Jos ihmisissa ei löydy katsojalle samastumispintaa, heidän kohtalonsa ei kiinnosta, ja niin kaatuu koko leffa (paitsi jos on erityisen viehättynyt näkemään silmään iskeytyviä hirviötoukkia). Mukana tahatonta ja tahallista huumoria, sekä queeriksi väännetty Henry Rollins, mistä lisäpisteitä. ***

Disturbia: Festarin päätöselokuvaksi ja kutsuvieraita viihdyttämään oli valittu Takaikkunaa retosteleva turhake, jonka ohjaaja D.J. Carusokin tuli paikalle pönöttämään. ”En toki halua tulla verratuksi elokuvan suureen neroon, Mr. Hitchcockiin”, hän sanoi ja vetäisi päälle tekonaurut. Helou? Jos ihminen pykää remaken elokuvahistorian merkkipaalusta, niin olisi se kai nyt kumma, jos teelmää ei verrattaisi siihen merkkipaaluun. ”Mutta kun tämän päivän nuoriso ei ole koskaan kuullutkaan Hitchcockista, niin ajattelin, että tämä upea tarina ansaitsi tulla kerrotuksi näin modernisoituna versiona”, hän lisäsi.

Minä kyllä sanoisin, että vaikka sitten sen Hitchcockinkin katsominen uudelleen on parempi vaihtoehto kuin ajan, vaivan ja rahan uhraaminen tälle trillerille. Näyttelijät olivat kyllä hyviä ja elokuva rullasi eteenpäin ihan sopivassa tempossa, ei siinä mitään. Mutta en vain jaksa katsella, miten kauhuelokuvan kliseet otetaan kuolemanvakavasti, vaivihkainen huumori korvataan laskelmoiduilla tekohauskuuksilla (”Tämä pätkä näyttäisi hyvältä Youtubessa”) ja koko soppa kuorrutetaan perustelemattomalla väkivallalla. Hitchcockin psykologisesta hienovireisyydestä ei ole jäljellä inahdustakaan, kun hightech-varusteltu poika ja hullu psykopaattitappaja iskevät verisesti yhteen. **

Taustalla tyttöjen pelko?

Taas täällä mennään youtubeillen, mutta ei voi mitään.

Tämä tässä on niin hillitön ropenörttiparodia, että sitä on ihan pakko hehkuttaa. Tosin luettuani ketjun kommentteja en ole varma, voiko tälle enää nauraa täysin vapautuneesti. Jotkut tuntuvat ottaneen homman “dokumenttina”, mikä kertonee jostain vähän pelottavasta… jutusta.

Filmin loppupuolen kliimaksi on aika vinkeän klimaattinen. No siis ei tällainen, mutta kuitenkin.

Jäin henkiin

Timo: tässä on tiivistettynä ihan kaikki, mitä 300:sta täytyy tietää. Loppu on harkinnanvaraista.

Minä ja kuoleva morsioni

Ei, en käynyt eilen sukupuolenvaihdosleikkauksessa vaan keikalla.

Etukäteen vähän jännitti. Millaisenkohan show´n MDB panisi pystyyn? Kantaisinko pää pystyssä goottilolita-asuani aamuun asti? Kestäisinkö eriasteista doom-örinää ja puolitutun, pelottavan näköisen tyypin seuraa koko illan?

Voi pojat, että oli upeaa. Sikamageeta! Minua oli varoitettu, että paikalla kannattaa olla ennen kahdeksaa, ja toden totta: bändi alkoi soittaa klo 20.20. Siis haloo! Ei ollut edes pimeää, ja mustan eri sävyihin verhoutuneiden goottien ja muiden yöeläjien dramaattiset attiret uhkasivat mennä ihan hukkaan pitkätukkien vaeltaessa valjussa auringonvalossa ja neonvalojen loimeessa tapahtumien keskipisteeseen, Paradisoon.

Paradiso oli täydellinen paikka juuri tälle musiikille, juuri meille, juuri nyt. Entinen kirkko komeine lasimaalauksineen ja jylhine parvineen loi kohottavat puitteet tunnelmalle itse orkesterin vetäessä asiaan kuuluvasti niin matalaa profiilia kuin stagella ylipäätään voi vetää.

Pöh. En keksi mitään ikävää sanottavaa mistään. Olut oli hyvää ja kylmää, ihmisiä oli paljon mutta ei liikaa, musiikki ravisteli ja tärisytti kehoja ja mieliä edestä ja takaa. Joka puolella liikkuvista hiuksista aiheutuvat ilmavirratkin viilensivät kivasti. (Tätähän voisi harjoitella kotonakin.)

Melkein parin tunnin fiilistelyn jälkeen ihmiset valuivat rauhallisesti ulos, ja jatkoimme matkaa “rock-klubi” The Caveen, jossa kaikkien yllätykseksi kolme jumalattoman timmiä bändiä veivasi asiantuntijan arvion mukaan lähinnä metalcorea. Keskimmäisessä bändissä kitaran ja basson varressa tykitti kaksi niin kiltinnäköistä tyttöä, että yleisö meinasi totaalisesti erkaantua housuistaan.

Oijoi, mikä ilta. Ja ihan kohta olisi tarjolla jotain tällaista. Tai tällaista. Ja mitä ihmettä tämä on?

Taikasienten maa

[Katso originaalia täällä]