Rock on!

Hiihaa, perustin bändin! Vihdoinkin. Tästä olen unelmoinut koko ikäni.

Tai ehkä olenkin sooloartisti. En ole vielä päättänyt.

Bändini nimi on EviataR, ja se tuli täältä.
Levyn nimi on Always cause for alarm, täältä.
Kannen kuva taas löytyi täältä [The city that day, original upload by donmimi83].

Levyn kansi syntyi huikealla noin kolmen minuutin fotari-paneutumisella. Siihen nähden aika hyvä, eikö vain?

Edustamani musiikkityyli on luultavasti tiukkaa ja tiedostavaa rokkia. Soitankohan kitaraa? Ainakin olen vahvan tulkitsijan maineessa. Köh, köh. Enkä turhia hymyile, sillä maailmahan on parantamisen tarpeessa. Tosin yleensä olen kuitenkin hyvällä tuulella, ainakin jos tukka on hyvin ja huulikiiltoa riittää.

Ketterällä mielikuvituksella varustettu ihminen saattaisi tulkita kuvan punaisen naisen jopa hieman näköisekseni. Mutta onko tuossa postuurissa aistittavissa hienoista alakuloa, vaikka “minä” yritänkin selvästi keimailla kuvaajan kanssa? Ja entäs tuo poutti sitten…

Always cause for alarm — upea uutuus, nyt saatavissa poikkeuksellisen hyvin varustetuista verkkokaupoista.

Kiitos, Marjut, ja syvä osanottoni folkproge-bändisi puolesta.

Näin tämä kävi:
1. en.wikipedia.org/wiki/Special:Random
- ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi

2. quotationspage.com/random.php3
- viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi

3. flickr.com/explore/interesting/7days/
- tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi

Eeppistä, indeed (#2)

Jos edellinen esitys lämmitti, tälläkin voi olla jotain annettavaa.

Pidin itse tästä videosta enemmän; mukana on instant-pakastekuivausta, The Shining -viittauksia ja rentoa meininkiä.

Ja yhtye on siis Within Temptationin ex-kosketinsoittajan ja perustajan veljen Martijn Westerholtin luomus Delain ja Frozen.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, myös Within Temptation julkaisi viime vuonna kappaleen nimeltä Frozen. Yhtyeet näyttävät silti olevan ihan väleissä, kun kerran laulajat vierailevat toistensa levyillä ja sellaista. Delain näyttää muutenkin olevan oikea kohtaamispaikka: uusimmalla levyllä kävivät Sharon Den Adelin lisäksi rämpäyttämässä niin Nightwishin Marco Hietala kuin Epican kitaristi Ad Sluijterkin.

Ei mutta vakavoitukaamme. Tuulikone on aivan mahtava vehje! Sellainenhan saattaisi olla kiva kotonakin. Pitäisikö laittaa pieni ilmoitus jonnekin, vaikka tähän tyyliin, ja alkaa harrastaa tuulikoneilua?

Eeppistä, indeed

Eksyin syksyllä Sonata Arctican keikalle. Lämppäriksi kiinnitetyn Epican solisti Simone Simons oli sairastunut, mutta bändin pojat tekivät villin valinnan ja soittivat ilman laulajaa. (Sittemmin on selvinnyt, että Simons oli saanut MRSA:n, ja bändi joutuu nyt perumaan suuren osan kevään keikoistaan.)

En ole mikään Sonata-fani, mutta marraskuun jälkeen olen innostunut Epicasta. Keikka ei tosin antanut minkäänlaista kuvaa orkesterin musiikista, sillä — voitte ehkä kuvitella — viidestä karjusta koostuva karvakone ei varsinaisesti leikitellyt kepeän sinfonisilla nyansseilla vaan puski hirvittävällä raivolla kuuntelijoiden rintalastoja ruttuun. Ja sitähän Epica ei levyllä tee, ainakaan ensisijaisesti.

On tavallaan hellyttävää, tavallaan rasittavaa, että youtubessa käydään kinastelua siitä, kuka näistä mimmeistä on kovin: Tarja, Anette, Vibeke vai Simone. Itse olen aina inhonnut Turusta eikä Olzonkaan vakuuta. Vibekestä en osaa sanoa yhtään mitään, joten valintani on Simone. Amy Lee on myös ihana, mutta hänkään ei pärjää tälle Hollannin punapäälle. TJEU.

Tuohon ylle pantu Never Enough on muuten Epican ehkä popein biisi ja siten tietysti oivaa hittikamaa. Video on kyllä aikamoista kuraa, kuten näkyvät olevan useimmat muutkin verkkooni tarttuvat Epica-taltioinnit. Täytyykö sitä heviä laulaa kuin iskelmää? Miksi kaiken tämän synkän paatoksen* keskellä mieleeni ponnahtaa Tarja Lunnas ja Oi miksi sä mut jätit näin -elekieli?

Tosin yleisesti ottaen olen vahvasti sitä mieltä, että kliseitä tarvitaan, erityisesti metallissa. Ne tuovat siihen muikeaa tragikoomista väriä. On siis vain asiaankuuluvaa, että metallinen av-kerronta rakentuu täysillä paahtavien tuulikoneiden, puhuttelevien katseiden, kömpelöiden ihmissuhdenarratiivien ja mitä erilaisimpien ilmassa leijuvien asioiden varaan.

Ja tuo loppu on kyllä hieno, ei voi mitään.

Tämä oli muuten sitten se ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun käytän eeppinen-adjektiivia. Koko sanan voisi hyvin obliteroida maailmanhistoriasta, eikä kukaan kärsisi yhtään.

*Don’t you see me on my hands and knees?
Begging and bleeding
You’re smiling as you bite the hand that feeds
But will you never see?

Kuullaan ääniä

On niin mukava nähdä, miten pirtsakasti Anette jaksaa tässä jamittaa, vaikka bändin pojat riehuvat tuskissaan taustalla.

On hauska havaita, kuinka nätisti videossa lomitetaan yhteen viha, ennakkoluulot ja lapsenusko tuonpuoleiseen. Mikä ettei huipennukseksi käy taivaalle singahtava enkeli.

On myös ilo huomata, että laadukasta hevipop-lyriikkaa tehdään vielä. Onneksi on Yötoive!

Revonhäntä

Kastettu täydellisellä nimellä
Se epäilevä, ulkomuistista
Yksin ilman itseään

Sota hänen ja päivän välillä
Tarvitaan syntipukki
Loppujen lopuksi, hän ei paljoa voi yksin tehdä

Uskot, mutta mitä näetkään
Saat, mutta mitä annatkaan

(ref)
Hivele sitä, sitä Sammumatonta Sadetta sydämessäsi — niitä lumenvalkean surun kyyneleitä
Hivele sitä, sitä piilottelevaa revonhäntää aamunkoitteen maassa

Etäällä vaeltavasta laumasta
Tässä lyhyen ajan lennossa
kurkotamme niitä kohti, jotka rohkenevat

Uskot, mutta mitä näetkään
Saat, mutta mitä annatkaan

Hivele sitä… (refx2)

Kurkotellaan, etsiskellään jotain koskematonta
Kuullaan ääniä, kun Sammumaton kutsuu

Onko tietoa? No ei ole tietoa.

Ööh, Neljä Ruusua? 4R? Ja katsokaa noita kuvan syvästi järkyttyneitä ilmeitä.

Tämä on kyllä hirvittävä menetys Suomen musiikkiskenelle, vaikka “ruusut” eivät ehkä aivan viime aikoina olekaan keikkuneet hiteillään ihan virallisen listan kärjen tuntumassa.

Kyseessä on kuitenkin monella tapaa innovatiivinen suomalainen yhtye. Jo 1990-luvun alussa “Neljä Ruusua jatkoi musiikillista matkaansa yhä syvemmälle popin tanssittavuuden ja rockin antaumuksellisuuden suomalaisittain kovin kartoittamattomaan rajamaastoon”, kertoo virallinen biografia. Muistamme huikean 4R-spektaakkelin maailmanvalloitusdraiveineen 1990-luvun puolivälissä ja uudelle vuosituhannelle komeasti johdattaneen, talon seinään maalatun mainoksen Helsingin keskustassa.

Nyt kammottavinta ei ehkä sittenkään ole se, että Ilkka, Kode, Lade ja Kämy poistuvat hiljaa takavasemmalle, vaan se, että viattoman kotisivupäivityksen perusteella rakennetaan lööppi, joka kirkuu: “JATKO TÄYSIN AUKI”. Vähän niinkuin auki olisivatkin ranteet, tai joku muu elämän säilymisen kannalta kriittinen kohta ihmisruumiissa. Eikä vain tulevaisuus. Ja oikeastihan kysymys on siitä, että bändi ei jaksaisi nyt enää veivata.

Onhan sitä tullut jo veivattuakin, ensin Talouskukkaro-nimellä, jo vuodesta 1982.

Älkäähän nyt, tässä kirjoituksessa ei kettuilla kenellekään. Olen minäkin ollut Neljä ruusua -fani — aika tasan tarkkaan viisitoistavuotiaana.

[via IS.]