Matkalla Maahan

Tässä ne nyt ovat: The Final Five! Vaiko sittenkin…

Sekä suuresti riehaannuttavan että analyyttisen viileän faniuteni kohde, Battlestar Galactica, on kohta taas ruudussa.

Sitä odotellessa törmäsin aivan mahtavaan herkkuun: University of Texas, Austinin julkaisemaan kriittisesti mediaa käsittelevään webbiforumiin, FlowTV:hen, jolla on ylevä tavoite tarkastella “nykyisen mediamaiseman muutoksia sillä nopeudella, millä media itsessään toimii”.

Ja oi ilosanomaa: FlowTV on nyt julkaissut megaspesiaalin BSG-analyysia! Yeah, baby!

Teknofiliaa, uskontoa, transmediaa, seksuaalisuutta, politiikkaa ja vinoja subtekstejä pursuilee nettitekstuurien raoista niin että eihän tässä enää tiedä, mihin tarttua ja millaisella voimalla.

Tiedon vapaa jakaminen on nii-in akateemisen maailman hyviä puolia. Näin sitä saadaan vastauksia pientä mieltä kuukausikaupalla askarruttaneisiin kysymyksiin, kuten “Onko Adama ja Roslin olleet sillai?” Ja miten söpöä: paljastuu, että Mary McDonnell kutsuu amiraalia Adama-Mamaksi! Ja Herallako muka kuusi tekno-orgaanista äitiä!? Entäs ne resurrektion semi-uskonnolliset ulottuvuudet ja se yksi onneton cylon, joka purkitettiin epistemofilian, halun tietää lisää, takia?

Oih, voih.

Kamppailu ihmisyyden rajoista jatkuu

BSG jatkuu tänään USA:n SciFi-kanavalla kahden tunnin Razor-spesiaalijaksolla.

Ainakin Kara Thracen ilmeestä päätellen tulossa ovat vaikeat ajat — voisiko olla niin, että tarjolla on kohta lisää huolta, murhetta ja dramaattisia käänteitä?

Traileria pääsee katsomaan täällä (linkki toimi vielä äsken, ja nyt taas ei — heitän sen tähän joka tapauksessa, jos se vaikka siitä vielä virkoaisi) ja GoD kertoo asiasta lisää.

Feibu rulaa

Katsoin äsken lounastauolla BBC:n uutisia, joissa satuttiin kertomaan Facebookia vastaan nostetusta kanteesta. ConnectU-nimisen kilpailevan webbipalvelun omistajat ovat raivostuneet Facebookin perustajalle Mark Zuckerbergille siitä, että tämä on väitetysti varastanut heidän ideansa sosiaalisesta verkkopalvelusta.

Nyt keskustellaan siitä, missä vaiheessa harvardilaisten yliopisto-opiskelijoiden keskinäisestä ideoiden ilmaan heittelystä ja kevyestä koodailusta on tullut määrätyn ja nimetyn liikeidean toteuttamista. Oikeutta käydään tänään.

Tapahtumien kulku ei ole ihan yksiselitteinen, ja vaikuttaa siltä, että osalliset eivät välttämättä itsekään muista mitä tarkalleen ottaen tekivät vaikkapa iltapäivällä tammikuun 11. päivä 2004.

Ja mikä sitten on tämä vallankumouksellinen idea, josta nyt taistellaan kera kynsin ja hampain? Jotain käsittämättömän upeaa siinä täytyy olla, että saadaan uutisten mukaan 31 miljoonaa ihmistä rekisteröitymään Facebookiin omalla nimellään ja muilla todellisilla henkilötiedoillaan. (Onko kukaan koskaan kuullut ConnectU:sta? Ei ihme, jos ei ole, sillä sillä on vaivaiset 70 000 käyttäjää.)

Feibussa käydään ihan hauskaa sosiaalista piirileikkiä. Seuransa saa valita itse. BBC:n mukaan Facebookin käyttäjäryhmä sijoittuu pääosin ikähaarukkaan 18-35, minkä johdosta palvelu näyttäytyy ainakin mainostajien mielessä ja kielessä suoranaisena kultakaivoksena. Ongelma on vain siinä, että feibulaiset keskustelevat ja jakavat tietoja lähinnä tuttujen kesken. Mistähän he olisivat valmiita maksamaan, edes ajallaan?

BBC:n uutiset jäivät mieleen myös toisesta syystä. Olen aikoinani ollut kovasti kiinnostunut tietokoneen käytön visualisoinnista esimerkiksi elokuvissa tai tv-sarjoissa, satuinpa tähän liittyen kirjoittamaankin mm. hakkerielokuvista. Niiden yhteinen ongelma on se, että itse koneella näpräämistä on tavattoman vaikea kuvata kiinnostavalla tavalla. Näppäimistön ylle kumartunutta käyttäjääkään ei kukaan jaksa katsella. Ajatelkaapa vain kaikkien hakkerielokuvien kuningasta, The Matrixia — kuinka monta perusteellista tietokonekohtausta (alun lisäksi) siitä itse asiassa muistatte?

Kun nopeatempoisissa tv-uutisissa kerrotaan Facebookin kaltaisesta verkkoyhteisöstä, halutaan tietenkin näyttää, miten palvelu käytännössä toimii. No, näin ei ymmärrettävistä syistä voida tehdä. Jotain on kuitenkin keksittävä, sillä uutisaihetta käsitellään minuuttikaupalla, ja kuvitukseksi tarvitaan muutakin kuin ruma haastatellun asiantuntijan pää.

Kun on tarpeeksi zoomattu jonkun käyttäjän feibusivun pikku yksityiskohtiin, lisäsovelluksiin ja mainoksiin, näytetään huolellisesti erikoislähikuvassa, miten toimittaja kirjoittaa selaimen osoitekenttään kirjain kerrallaan: “w-w-w-piste-f-a-c-e-b-b-eikuntakaisinpäin-o-…” Miten suloista!

Siirtymä

Olen niin onnellinen, kun televisiomme toimii taas. Näinä digiaikoina sen toimivuuteen kun ei voi koskaan täysin luottaa.

Tällaista televiestintää meillä on seurattu ahkerasti viime aikoina.

Meillä on UPC:lta (josta minulla on sellainen käsitys, että se olisi Hollannin entinen kansallinen teleyhtiö) niin sanottu totaalipaketti, eli digi-tv, laajakaista ja lankapuhelin, joista puhelinoptio on tosin jäänyt lunastamatta.

Silloin kun asiat toimivat, ne toimivat oikein kivasti. Digiboksin eli hollantilaisittain MediaBoxin saa täällä ilmaiseksi, pientä panttia vastaan. Systeemin asennus eli installatie oli sellainen operaatio, josta jopa minä selvisin suht kivuttomasti hollanninkielisillä ohjeilla. Boksin käyttöliittymässä ei ole suuremmin parjattavaa ja interaktiivinen ohjelmaopaskin tottelee sutjakkaasti innolla näpyttelevää katsojaa.

Kaikkein keskeisintä tässä kuitenkin lienee se, että meillä näkyy 135 kanavaa — BBC:n koko paletista CNN:in kautta Al Jazeeraan. Nämä kaikki saa vähän alle suomalaisen tv-maksun hinnalla. Tulee ihan vaan viattomasti mieleen kysäistä, että miksi täällä taas näkyykään kaikkia tällaisia ja Suomessa ei?

Lisäksi tässä maassa VOD on jo todellisuutta: paria kaukosäätimen nappia painamalla saan tilattua kotiscreenilleni uutuuselokuvan, jonka katselu maksaa 2,99 e.

Kaiken tämän keskellä suunnittelen muuttavani pysyvästi sohvalle. Tai yksi mahdollisuus olisi sekin, että alan rakentaa majaa television ja sohvan välimaastoon. Meillä nimittäin näkyy nyt uutuutena SciFi! Sen lisäksi äskettäin alkoivat näkyä jännitykseen ja kauhuun keskittyvä 13th Street sekä asiaohjelmistoon nojaava The History Channel. “Automatische en zonder extra kosten”, kuten UPC:n ystävällinen asiakaspalvelija minulle kirjeitse kertoi. Jee!

Tämäkin on otettu äsken kamerakännyllä suoraan tv-ruudusta.

Punaisen viivan tuolle puolen

On kovin, kovin surullista, että BSG:n kolmas tuotantokausi noin vain meni ja päättyi. Uusia jaksoja joudutaan odottamaan syksyyn asti. Syksyyn! On tämä katkeraa. (No okei, onhan sekin jotain, että sarjan tietää varmasti jatkuvan.)

Sillä välin scifi.comissa tarjoillaan sarjan faneille mahdollisuutta tehdä itse BSG-pätkiä, joista paras pääsee esitettäväksi seuraavan BSG-jakson kylkeen. Tämähän alkaa näyttää malliesimerkiltä siitä, miten “sitoutetaan sidosryhmiä” ja tuetaan tuottajien taholta uskollista ihailijuutta.

Intarwebissä tapahtuu myös muuta. Innokas fanijoukko on pykännyt jakeluun BSG-universumiin sijoittuvan Beyond the Red Line -pelidemon. Tämä totaalikonversio-modi näyttää komealta, ja etukäteisinnostusta lisää sen tiedostaminen, että siihen on tehty itse valtavasti kaikenlaista, musiikkia ja ääninäyttelyä myöten. Ja tekijäjoukossa on suomalaisiakin! Ohhoh.

Tässä kohtaa täytyy sanoa ääneen yksi pikku juttu. Olen lähtökohtaisesti myyty kaikelle, mikä liittyy BSG:hen. Käyn esimerkiksi säännöllisesti suosikkisarjakuvakaupassani kuolaamassa BSG-pikku-ukkoja, vaikka ne näyttävätkin lähinnä epäonnistuneilta legoilta. (Ei jumantsuka, nuohan ovat verkossa kalliimpia kuin siellä kaupassa… ehkä sittenkin pitäisi… ei, haluan hankkiutua materiasta eroon enkä kerätä sitä lisää… mutta silti… auh. Nyt täytyy äkkiä keksiä lisäsyitä olla innostumatta näistä muovinpalasista: erityisesti naishahmot piirrettyine tisseineen ovat ällöttäviä. Mutta Starbuck on aika siisti. Siis oikeastaan todella siisti; katsokaa nyt tuota ilmettä. Ei kyllä tässä nyt täytyy…)

… palata takaisin kirjoituksen aiheeseen. Joka on siis se peli.

Niin että sitä vain piti pohtia, miten vaikea niin moniulotteisesta, hienovaraisia konflikteja rakentelevasta ja tunnetasoon takertuvasta sarjasta kuin BSG on tehdä kunnollista peliä. Helpoin vaihtoehto on juuri tämä: otetaan pohjaksi “arcade space shooter” ja lisätään siihen uusia nätin näköisiä juttuja. Koko homman idea on ampua, tulla ammutuksi, ampua uudestaan ja ihailla sitä, miten kivalta tämä äksöni näyttääkään ruudulla eri kulmista tsiigattuna. Keskeisimmäksi kysymykseksi jää, mitä aluksia pelaaja voi lentää. Sitten voidaankin keskittyä niiden alusten yksityiskohtien tankkaamiseen ja niistä jankkaamiseen.

Ironia on tietenkin siinä, että BSG on ehkä maailman epä-ammuskelukeskeisin scifi-sarja. Viperitkin lentävät nykyään vain lämpimikseen. Pilotit toki ovat pilotteja, koska ne eivät muutakaan voi olla, mutta oikeasti niissä on kiinnostavaa se, millaisia traumakimppuja uniformujen alta sopivissa tilanteissa kuoriutuu. Ah niitä riipaisevia hetkiä, joina olemme eläytyneet kuvattujen lapsi–vanhempi-suhteiden aina vain kasautuviin ongelmiin! Johtajuus on vaikeaa, samoin kuin alaisena olo. Siinä välissä tai hierarkian ulkopuolella olevilta on pallo hukkunut jo kauan sitten. Ja entäs ne romanttiset intressit sitten… Vietän iltani mietiskellen sitä, millaista [mild spoiler warning] Apollon ja Starbuckin yhteiselo voisikaan olla, jos asiat olisivat menneet toisin.

Saisikohan BSG:stä aikaiseksi mielenkiintoista RPG:tä?

Eri vastausvaihtoehtoja mietiskellessä täytyy varmaan kuitenkin tutustua tuohon punaisen viivan jakamaan maailmaan ja katsoa josko sieltä kuitenkin löytyisi jotain kohahduttavaa. Torrentin voi ladata täältä ja pelin FAQ löytyy täältä.

[via Peliplaneetta]