Archive for kesäkuu 2006

h1

Kadoksissa todellisessa elämässä

torstai, 29. kesäkuu, 2006

Blogosfäärissä seikkailu on kivaa. Se on yksi niistä asioista, joita tulen kaipaamaan seuraavan viikon aikana. Niitä muita ovat esimerkiksi läppärini Friend, astianpesukone, pehmeä sänky, hollantilaiset design-lakanat ja kunnon cappuccino aamuisin. Ja kylmän oluen tahdittama musiikin luukutus. Ah niin, ja vessanpönttö.

Terveisiä vaan sille yhdellekin Anttoselle, joka ihmettelee vieläkin sitä, miten metsässä voi käydä vessassa. Luontokansaa, nuo suomalaiset.

Olen lähdössä survival-retkelle venäläiseen korpeen, tarkemmin sanottuna asumattomalle saarelle Laatokalle yhdessä melkein neljänkymmenen muun suomalaisen kanssa. Menemme erämaahan leikkimään reality-tv:täkin todellisempaa Lost-sarjaa.

Kokemus on taatusti extreme-luokkaa. Villipedot tulevat todennäköisesti yöllä ahdistelemaan meitä. Matkapuhelimet eivät toimi eikä ryhmällemme myönnetä minkäänlaisia vakuutuksia. Jos koskaan palaan takaisin elävänä, jatkan varmasti bloggaamista. Jos en, niin pitäkäähän huolta itsestänne ja nauttikaa elämästänne nyt kun vielä voitte.

Mainokset
h1

Pelijournalismin perusteet, osa I

torstai, 29. kesäkuu, 2006

Peleistä kirjoittavat toimittajat eivät pura teksteissään pelien suunnittelullisia hienouksia, koska harvassa pelissä on yhtään minkäänlaisia suunnittelullisia hienouksia. Koska pelien henkilöhahmot ja juonenkuljetukset ovat yleensä niin pinnallisen lapsellisia, analyyttisen kritiikin kirjoittaminen on ylipäänsä mahdotonta. Pelikulttuuria ja etenkin peleistä kirjoittamista häiritsevät lisäksi typerryttävät oletukset peleistä leluteollisuuden oheistuotteina. ”In place of meaning, games have easter eggs. In place of themes, hidden extras. It is the actualisation of depth”, kirjoittaa Keith Stuart The Guardianin Games Blogissa.

Jutussa siteerataan MIT:n Henry Jenkinsiä, jonka mukaan pelikulttuuri pyörii aivan liiaksi konsumerististen lähtöoletusten ympärillä. Siksi journalistitkin jumittuvat yksi toisensa jälkeen arvottamaan uutuuspelien grafiikan tasoa, äänimaailmaa tai hahmojen liikehdintää. Toisin sanoen sitä, mitä peli on objektina, miltä se näyttää ja kuulostaa. Joidenkin mielestä peleistä kirjoitettaessa pitäisi keskittyä enemmän siihen, millainen kokemus pelin pelaaminen on, miltä pelaajasta tuntuu ja miksi tällä kaikella on laajempaakin merkitystä.

Games Blogin kommenttiraidalla Dunc jatkaa aiheesta pelit ja raha. Hänen mukaansa pelien kehitystyö on niin kallista, ettei pelifirmoilla ole varaa lähteä kovin kokeellisille linjoille tuotannoissaan. Pelejä suunnitellaan miehiselle massayleisölle, koska se on ollut tapana tähänkin asti. Alalla on jo sen verran pitkä historia, että osataan ennakoida, mikä myy varmasti. Koska voittoja on tahkottava kiihtyvää tahtia, riskialttiisiin kokeiluihin ei ole varaa. Vastoin monia odotuksia juuri peliteollisuus vaikuttaa olevan erittäin konservatiivinen liiketoiminnan ala.

Toisaalta, vaikka peleihin olisi sisäänkirjoitettu millaisia hienovaraisia sosiaalisen satirisoinnin mahdollisuuksia näyttää siltä, etteivät peliarvostelijat osaa välttämättä analysoida niiden merkityksiä teksteissään. Keith Stuartkin on varma, etteivät GTA:n kehittäjät ollenkaan tajunneet itse luovansa postmodernin nihilististä peliklassikkoa. Mihinköhän GTA:n menestys sitten perustuu? Reipashenkiseen autoiluun? Jos edes näistä aiheista päätoimisesti kirjoittavat eivät tunnista pelaamiseen liittyviä potentiaaleja, miten minkäänlaista älyllistä keskustelua aihepiiristä voi koskaan syntyä?

h1

Netti-tv ja hierovat mainokset

tiistai, 27. kesäkuu, 2006

Television ja tietokoneen yhdentymisestä on unelmoitu jo pitkään. Esimerkiksi kesällä 1975 YLE iski ajan hermoon esittäessään Maailmantelevisio-ajankohtaisohjelman. Siinä viestinnän vallankumouksesta innostuneet professorit visioivat, kuinka ”kaikki maailman tieto” saataisiin välitettyä satelliittien kautta kodeissa sijaitseviin etäpäätteisiin. Lisäksi tiedot ulkomaailmasta välittyisivät ihmisten tajuntaan tv-ruutujen välityksellä.

Äskettäin Matti Lintulahti kirjoitti yhdysvaltalaisen ABC-kanavan yllättyneen tv-ohjelmiensa nettijakelun suosiosta. Hän aprikoi, mahtaako perinteisellä televisiolla ja netti-tv:llä niin erilaiset roolit ihmisten mediakulutuksessa, etteivät ne itse asiassa kilpailekaan toistensa kanssa vaan pikemminkin täydentävät toisiaan.

Lapin yliopistossa vaikuttava Mauri Ylä-Kotola on aggressiivisemmalla kannalla. Hänen mukaansa netti-tv tulee korvaamaan broadcasting-television, eivätkä tilannetta ainakaan paranna digitelevisioon käytetyt satsaukset.

Erityisen lupaavana Ylä-Kotola näkee netti-tv:n tietokonepelimäisten mainosten mahdollisuudet. Niiden vaikuttavin ominaisuus, sensomotorisuus, tarkoittaa sitä, että media tulee kirjaimellisesti ihmisen iholle. ”Sensomotorinen media voi olla virtuaalisessa tilassa pelattava tietokonepeli tai päälle puettava kosketus- ja hierontaohjelmaa nettitelevisiosta välittävä datapuku”, Ylä-Kotola kirjoittaa.

Jos tämä kuulostaa sinusta typerältä, olet väärässä, sillä sensomotorisuus liittyy nimenomaan älykkäisiin tuotteisiin ja ympäristöihin. PC:n ääressä datapuvussa kiemurteleva tv:n katsoja siis vain nauttii kulutustuotteeseensa vaivalla innovoidusta digitaalisesta lisäarvosta.

Todella fiksua.

Edit: Kirjoitin tämän postaukseni sunnuntaina, kun Mediaviikossa vielä oli tuo Ylä-Kotolan vieraskynä (julkaistu 6.6.2006). Maanantaina teksti oli poissa. Kysyin asiaa zinen toimituksesta, ja sieltä vastattiin, että ”juttu ei enää ole tietokannassamme”. Koskapa olin postauksen kuitenkin kirjoittanut, laitan sen julki anyhow.

h1

Mies isolla ämmällä

maanantai, 26. kesäkuu, 2006

Joss Whedon

Olen hyvin liikuttuneessa tilassa. Olen juuri nähnyt Joss Whedonin kertovan maailmalle, miksi vahvoja naishahmoja tarvitaan populaarikulttuurin tuotteissa. Whedon piti spontaanin pikku puheen Equality Now -järjestön tilaisuudessa.

Eikö olekin käsittämätöntä, että tällainen kysymys edes nostetaan esiin? Onhan itsestään selvää, että naissankareita on ja heitä tarvitaan vastaisuudessakin. Kyllähän heitä riittää. Meillä on, öh, ainakin Xena, Buffy ja… no, nämä tulevat ihan ensimmäisinä mieleen. Ja monia, monia muitakin on, ihan varmasti, useita merkittäviä hahmoja. Monen tytön elämää suunnanneita roolimalleja ja esikuvia.

Aivan sattumalta olen miettinyt naishahmoja myös pelien yhteydessä. Ihan vahingossa. En tiedä, mistä ihmeestä olen keksinytkin tämän teeman. Ellen sitten GGA:n propagandalle altistumalla. Siellä Jane mainitsee nytkin Whedonin puheen ja pelihahmot.

Eikä tässä vielä kaikki. Whedon käsikirjoittaa parhaillaan Wonder Woman -elokuvaa. Mahtavaa! Kauniista ja pätevistä naisnäyttelijöistä ei tule pulaa.

h1

Peliväkivalta on kivaa

maanantai, 26. kesäkuu, 2006

Pyssyilyä

Tässä vähän vastapainoa edelliseen pelivideoon.
Huomaa erityisesti äänitehosteet.

h1

Peliväkivalta tappaa

maanantai, 26. kesäkuu, 2006

Boys

Etkö usko? Katso ja opi.

h1

Soturi=kuningatar

sunnuntai, 25. kesäkuu, 2006

Boudicca's Sword

Tänään aion asettua tiiviisti television ääreen klo 16.10. Yle hemmottelee minua esittämällä dokumentin arkeologisista kaivauksista, jotka liittyvät ikeenien kuningattareen Boudiccaan.

Boudicca (/Boudica/Boadicea) oli naimisissa Englannin koillisosia ensimmäisen vuosisadan puolivälissä hallinneen Prasutagus-kuninkaan kanssa. Kun tämä vuonna 60 kuoli, hyökkäsivät aluelaajennuksia havitelleet roomalaiset joukot kelttiheimojen kimppuun. Boudiccaa ja hänen kahta tytärtään — jotka olivat perineet isänsä kruunun — nöyryytettiin pahemman kerran. Taipumisen sijasta Boudicca valitsi hyökkäyslinjan, ja hänet nimettiin roomalaisia vastaan nousevien armeijojen ylipäälliköksi.

Boudicca ei siis ollut mikään typerä tytönheitukka. Roomalaisen historioitsijan Dio Cassiuksen mukaan hän oli poikkeuksellisen älykäs, voimakas ja kookas. Lisäksi hänellä oli pitkät punaiset hiukset.

Alussa Boudiccan armeija tuhosi ja poltti menestyksekkäästi roomalaisten linnoituksia — niiden joukossa eräänkin Londiniumin tukikohdan. Vastustajia kaatui 70-80 000. Soturikuningattaren taru päättyi kuitenkin tylysti, kun roomalaiset löivät brittijoukot Watling Streetin taistelussa. Boudicca vältti vihollisen käsiin joutumisen nauttimalla pikarillisen myrkkyä.

Boudiccan hautapaikka ei ole tiedossa. Yksi urbaani myytti kertoo, että se sijaitsisi King’s Crossin metrolaiturin alla.

Koko juttu kuulostaa aivan elokuvakäsikirjoitukselta.

Lisätietoa tapahtumista täältä ja täältä.