h1

Etsii, etsii…

keskiviikko, 19. heinäkuu, 2006

Tällaiselle ihmisluonteen ihmeellisyyksistä kiinnostuneelle bloggaajalle on kerrassaan opettavaista seurata, millaisilla hakusanoilla tänne päädytään. Sen lisäksi, että surffaajat löytävät perille itsestään selvillä hello kitty– ja pelit-hauilla, jotkut ovat ottaneet käyttöön myös sellaisia mielikuvitusta kiihottavia hakutermejä kuin mies, tosimiehet, arska, superman, pikku naisia — ja tietenkin seksi.

Onkin jännittävää miettiä, mitä nämä ihmiset etsivät ja miksi. Ja mistä he sen jonkin uskovat löytävänsä. Eivät varmaankaan täältä. (Kamoon, seksiä googlella!?)

Vakavasti puhuen, kyllä blogistatistiikan seuraamiseenkin voi jäädä koukkuun. Hittimäärät, hakutermit, mistä on tultu ja kuinka monta kertaa… Aha! Kun kerran minua tarkkaillaan, missä ikinä liikunkin, niin kai nyt minäkin kaikkia muita. Etenkin kun se on tehty näin helpoksi.

Silottaakohan blogistiikka tietä tarkkailuyhteiskunnalle?

Advertisements

10 kommenttia

  1. Juu siihen voi, ja jääkin koukkuun, siks mulla on itellä webalizer ja refer 2.1 käytössä, ja ahkeraan niitä tuijottelenkin :)

    Ja se on mukava jos on kivaa kun juttelen, taas. ;)


  2. No sitähän minäkin. Täytyy tässä siis alkaa tarkkailla itseään kun käy sivuillasi, ettei tee siellä mitään… epäilyksiä herättävää. Sinähän näet myös ruudun läpi sen toiselle puolelle, right? ;)


  3. Vain silloin kun kukaan ei näe minun katselevan ;)


  4. Ah. Nyt on vielä pakko kommentoida tähän pikaisesti, että tällä hetkellä näköjään suurin osa blogilleni johtavista hakutermeistä liittyy saatanaan ja muihin pimeisiin voimiin. Huolestuttavaa? Pitäisiköhän tässä alkaa kirjoitella enemmän juttuja Jumalasta tai jumalista… Hmmm.


  5. Itse päädyin tänne, kun koitin hakea erästä pari kuukautta sitten silmiini sattunutta mielenkiintoista bloggausta seksistä, jossa oli aika asiallista pohdintaa kyseiseltä aihealueelta. Kyllä, nerokkaat hakusanani olivat blogi ja seksi. En löytänyt etsimääni, mutta ainahan on toivoa löytää saman tekstin uusi permutaatio (joopa joo).

    Mielenkiintoista on, kuinka lukiessani kirjoitustasi poden huonoa omaatuntoa omista hakusanoistani, vaikka tarkoitusperäni eivät suinkaan olleet vähimmissäkään määrin hekumalliset. Kenties tämä osoittaa, miten hienovaraisesta asiasta seksuaalisuudessa on kyse. Mikä on käsittääkseni pelkästään hyvä asia…


  6. Mukavaa, että tunnustat tällä julkisella areenalla etsiväsi ihan asiallista blogitekstiä seksistä :) Ja totta, olet oikeassa noiden hakutermien suhteen.

    En tietenkään ajatellut, että kaikki seksi-sanalla tehdyt haut olisivat automaattisesti hekumallisia, mutta täytyy tunnustaa että sekin vaihtoehto kävi kyllä mielessä. Saattaa olla niinkin, että tietoverkkojen vanha maine pornoverkkoina vaikuttaa asiaan. Verkossa on kuitenkin myös erittäin tärkeää ja asiallista tietoa tarjolla, myös seksiin liittyen. Mistä voisikin suoraan jatkaa keskustelua siihen suuntaan, miksi internetin ”epäilyttävien” sisältöjen suodatus- ja estotoimenpiteet on niin kiihkeän poliittinen keskusteluaihe aina vain…


  7. Julkisesti asiallisen seksitekstin metsästäjäksi tunnustautunut ilmoittaa vetäneensä valitettavan vesiperän. Harmi, olisi ollut mukavaa lukea se teksti uudelleen.

    Tiedonhankinnan ongelmat verkkoympäristössä sekä suodatus- ja sensuuritoimet. Siinä sitä onkin pohdittavaa. Toisaalta verkon autuus on juuri sen käsittämättömässä heterogeneettisyydessä ja, ainakin kuvitteellisessa, tasa-arvoisuudessa, mutta ongelmatkin ovat samoista syistä lähtöisin. Yksittäisen tiedon tai tekstin hakeminen voi osoittautua työlääksi ja ennen kaikkea aikaa vieväksi.

    Ajan säästämiseksi tulee usein turvauduttua Googleen tai Wikipediaan, joista jälkimmäinen on varsinkin kuuluisan Encyclopedia Britannica -vertailun jälkeen noussut lähdeteoksena arvaamattomaan suosioon.
    Tässähän ei sinällään ole mitään pahaa, mutta rajoittamalla tiedonhankinnan tiettyihin palveluihin, rajoittaa myös automaattisesti vastaanotetun tiedon laaja-alaisuutta. Wikipedia on sittenkin, tarkkuudestaan huolimatta pelkkä tietosanakirja…

    Etsittävissä olevan tiedon määrä kasvaa eksponentiaalisesti samanaikaisesti kuin tietoa tarkoituksellisesti viihteellistetään entisestään. Lähdekriittisyys korostuu. Tätä ei voi liiaksi alleviivata.

    Tästäkään taidosta huolimatta etsivä ei välttämättä hakemaansa löydä, mutta sen sijaan oppii uusia asioita, kuten esimerkiksi kuinka ”blogeilla” voidaan rahastaa pornoaddiktisia ääliöitä(jälleen hakusanojeni hedelmiä:)

    Auttaako sensuuri tai suodatus? Jos puhutaan vaikkapa pikkulasten seikkailuista verkkojen ihmemaailmassa, niin jotain varmaan tarttis tehdä, mutta aikuiset ovat mielestäni asia erikseen. Valinnan tulee olla henkilökohtainen, myös seuraamuksiltaan, eikä missään nimessä kollektiivinen tai institutionaalinen.

    Verkossa oleva tieto rinnastuu minusta näiltä osin pitkälti taiteeseen. Ennakkosensuuri on taiteelle kauhistus, eikä taidetta voida kieltää ennakkoon tekemästä tai julkaisemasta, sillä silloin taide muuttuu ennen pitkää poliittiseksi taiteeksi ja markkinoinniksi. Taidetta voi syntyä vain vapaasti toteutettuna. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö taiteilijalla olisi tarvittaessa rikosoikeudellistakin vastuuta tekemisistään (vrt. Teemu Mäen kuuluisa kissavideo). Niin pitää ollakin.

    Miten tämä kaikki liittyy hekumallisiin hakusanoihin? Siten, että kirjoitus jäi löytämättä, tieto saamatta, roskaa tuli nähtyä roppakaupalla, mutta en ole pätkääkään viisastunut sen suhteen, mitä asialle voisi tehdä. Jatkan metsästystä ja totean, ettei paperille painettu kirja ja kirjasto ole vielä mihinkään kuolemassa. Siellä tiedonhankinta on ainakin selkeämpää ja yksilöllisesti kontrolloidunpaa.

    Kiitos muuten pelityksestä. Hyvin näyttää pelittävän.


  8. Kiitoksia, Brunelleschi, perusteellisesta keskustelupuheenvuorostasi ja esiin nostamistasi hyvistä pointeista. Ja mukavaa, että sait edes jotain tästä sivustosta irti. Tästä aiheesta pitäisi ehkä tehdä kokonaan oma postauksensa, sen verran kiinnostavia teemoja keskustelussa nousee väkisinkin esille.

    Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että internet-sisältöjen sensurointia on vaikea perustella mitenkään (vrt. keskustelut sananvapaudesta, tiedonvälityksen ja vastaanottamisen vapauksista jne), mutta pakkohan minunkin on ollut vuosien varrella alkaa myöntää, että jotain kontrollia tarvitaan. Sen verran häijyjä nettisivuja ja viestiketjuja keskustelupalstoilla on tullut vastaan. Kaikki ihmiset eivät ilmeisesti tajua, että vapauteen liittyy aina myös jonkinlaista vastuuta, ja että kaikissa sosiaalisissa kanssakäymisen tilanteissa on omat sääntönsä joita kannattaa (ainakin pääosin) noudattaa.

    Lasten netinkäytön kontrollointi on ilman muuta asia erikseen verrattuna aikuisten toimiin. Korostat tuota valintojen henkilökohtaisuutta. Entä jos joku haluaisi vapaaehtoisesti rajoittaa itseltään esim. joidenkin sivujen saavutettavuutta? Vaikkapa siksi, että ei halua vahingossakaan joutua tekemisiin ongelmalliseksi kokemansa aineiston kanssa, vaikka kyseessä sinänsä olisikin aivan harmiton aihe. Toisaalta, pystyvätkö kaikki aina kontrolloimaan omia valintojaan? Saattaa olla, että on olemassa ihmisiä, joille esim. netin uhkapelit ovat sen luokan houkutus, että he kaipaisivat jo jonkinlaista itsesensuuria ko. sivustojen ja mainostuksen suhteen.

    Lähdekriittisyyden osalta voi miettiä sitäkin, miten sitä opitaan tai opiskellaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta kysyä, tarvittaisiinko internetin käytön kursseja, mutta toisaalta — miksei? Etenkin jos tiedon hankintaan ja prosessointiin liittyvät tarpeet ovat vaikkapa omassa työssä olennaisia. Tähän mennessä aiheen tiimoilta lienee järjestetty vain tyyliin tietokantahakujen koulutusta, mutta harvoinpa näissäkään pohditaan kriittisesti lähteiden luotettavuutta, järjestelmällisyyttä, relevanssia, viittaussuhteita tms.


  9. Naulan kantaan, Tanja.

    Tästä aiheesta riittäisi tosiaan keskusteltavaa. Jos rajataan mielivaltaisesti lapsukaiset laulavaiset keskustelun ulkopuolelle, niin kyllä minusta valinnan vapaus ja ansiokkaasti esiin tuomasi vastuu kuuluvat yksilölle. Kuten aiemmin koitin kirjoittamalla hahmotella, niin minulla on ehkä hivenen idealistinen näkemys, jonka mukaan yksilön tulee tehdä pakottamatta valintansa ja kantaa myös niiden mukanaan tuoma vastuu.

    Ideaalitilanteessa tämä merkitsee vaikkapa sitä, että uhkapeliaddikti kieltää itseltään pääsyn uhkapelisivustolle ja estää uhkapelimainonnan omassa selaimessaan. Päätös ei vaikuta muiden toimiin, mutta auttaa addiktia selviämään kiusauksista. Samoin kaiken maailman keskusteluketjuissa jokainen yksilö ymmärtää ihan oma-aloitteisesti pitäytyä solvauksista jne. Yksilö voi siis kieltää asioita itseltään, kunhan ei samalla kiellä näitä asioita muiltakin. Aivan kuten normaalielämässäkin.

    Vaan eipä tuo normaalielämäkään aina toimi niin. Ihmiset hölmöilevät ja toimivat vastuuttomasti mm. sosiaalisissa tilanteissa; virheitä sattuu. Jos oikein toimiminen olisi helppoa, ei kukaan tekisi koskaan väärin.

    Kenties ongelma onkin siinä, että verkon moraalisia kysymyksiä pohditaan turhan usein muusta elämästä irrallisina ilmiöinä ja tällöin helposti sorrutaan joko ylilyönteihin tai hissutteluun. Pohjimmiltaan tiedonhankinta ja tietovaihto ovat sosiaalisen kanssakäymisen ilmenemismuotoja ja tällöin pätevät yksiselitteisesti verkon ulkopuolisen maailman käyttäytymissäännöt (ja viime kädessä laki).

    Verkon rakenteelliseen ongelmaan korkea moraali ei kuitenkaan tuo vielä ratkaisua. Viittaan hakusanaongelmaan haulla blogi – seksi. Mikäli kirjastossa etsiskelisin asiatekstiä seksistä, niin tuskinpa käteeni aukeaisi rankka pornolehti, ikään kuin vahingossa (tai sitten syyllistyisin korkean luokan itsepetokseen). Sen sijaan verkossa näin käy ja mikäli käyttäisin suodattimia, niin eipä löytyisi välttämättä niita asiallsiakaan tekstejä. Verkon rakenteellinen kategorisointi olisi siis paikkallaan. Kaiken tulisi olla löydettävissä, yksilön itse määrittämässä viitekehyksessä.

    Mitä taas tulee yleisesti vapauden ja sen mukanaan tuoman vastuun oppimiseen, käyttäytymissääntöihin ja lähdekritiikin opetteluun (lisäisin vielä samaan syssyyn moraalin, jos uskaltaisin), niin kaikki ovat tuiki tärkeitä taitoja, joita pitäisi lapsille opettaa, mutta missä? Vastaus ei mielestäni ole verkko, vaan koti ja koulu. Ongelma olisi tosin siinä, että ”tehkää näin”, ei riitä, vaan oppilas tulisi opettaa ajattelemaan ”teen näin, koska…”

    Eli sääliksi käy taas opettajaparkoja, joiden niskaan minäkeskeisen suoritusyhteiskuntamme likavesi jälleen kaadetaan.


  10. Juuh, kiitoksia taas, erittäin mielenkiintoisia pointteja sinulla. Kyllä tämä aihe tosiaan taitaa olla oman postauksen paikka :) — kunhan vaan sen ehtisin tehdä…



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: