h1

Heviä shittiä

torstai, 20. heinäkuu, 2006

Tässä postauksessa teen tunnustuksia (ooh!), jotka mahdollisesti vievät netti-imagoltani sen lopunkin uskottavuuden, jota jatkuvat jaaritukset Hello Kittystä eivät vielä ole täysin onnistuneet tuhoamaan.

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Olen jo vuosia harrastanut arvostelujen kirjoittamista — lähinnä kirja- ja elokuvajuttujen, mutta peliaiheitakin olen joskus yrittänyt kaupata jollekin taholle (toistaiseksi huonolla menestyksellä). Kritiikkien kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, ja kuten sanoin, varsin kehittävä harrastus.

On kuitenkin yksi aihepiiri, josta en ollenkaan osaisi kirjoittaa: musiikki. Tämä siitäkin huolimatta, että musiikki on suunnilleen elämäni tärkein asia.

Tai ehkä juuri siksi? Harrastin sekä klassista musiikkia vakavassa ammattiin valmentautumisen tarkoituksessa että pop-musiikkia (tiedän, pop-musiikki on järkyttävä ilmaisu… nooh, vielä pahempi olisi ”kevyt musiikki”) kaiken vapaa-aikani noin kymmenvuotiaasta siihen asti, kunnes kirjoitin ylioppilaaksi. Sen jälkeen klassiset kuviot ovat jääneet vähemmälle, mutta populaari-osuus on haukannut vuosi vuodelta yhä suuremman osan valveillaoloajastani. Niin, ja joskus musiikkia kuunnellen voi myös nukkua :)

Suurin yksittäinen asia, joka minua musiikista puhuttaessa hiertää, liittyy lajityyppiin eli genreen, tai laajemmin sanottuna kontekstiin. Siis siihen, mihin yhteyteen joku tietty bändi tai levy kytketään, missä jatkumossa tiettyä musiikkia arvioidaan. Levyarvioissahan on suorastaan lähtöoletus, että uutuustuote aina paikannetaan puolihuolimattomilta näyttävin luonnehdinnoin — todellisuudessa arvostelija ei mitään kohtaa hinkkaa niin tarkasti kuntoon kuin noita lajityyppimääreitä, koska ne kohdilleen saattamalla kirjoittaja kertoo lukijoille olevansa aiheen harrastaja ja todellinen asiantuntija. Ja tämähän on tietenkin hyvä asia.

Musiikin lajityyppien suhteen olen kuitenkin itse äärettömän sivistymätön. iTunes-listoja järjestellessänikin käytän vain hyvin yksinkertaisia sanoja kuten pop, rock ja metal. En ole oikeastaan edes kiinnostunut musiikin genreistä tai niitä koskevista arvostelmista. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta, enkä yleisesti ottaen jaksa keskustella koko aiheesta kenenkään kanssa. Tämä on hämmentävää, sillä yleensä en mistään nauti niin kuin keskusteluista.

Katsokaa, miten vaivattomasti Sedis määrittelee progressiivisen rockin. Luin listaa läpi etäisen kiinnostuneena mutta täysin ulkopuolisena. Ahaa, noinkin voi siis ajatella sitä musiikkia, jota osittain itsekin kuuntelen?

Ja nyt se tunnustus. Vaikka uskoakseni olen aihepiirin harrastaja, en edes tiedä, mitä heavy metal on.

Niinpä heitän vienon kysymyksen ilmaan: mitä se on? (No, meni nyt ihan vähän blondipuheeksi, mutta menköön.)

Kuraattori ilmoittautui jo vapaaehtoiseksi määrittelemään hevin olemusta ja asemaa. Heitän haasteen samalla myös Mr Überkuulille, joka on minua jo sähköpostilla valistanut progen autuaaksi tekevästä voimasta. Kuka tahansa muukin on tervetullut osallistumaan (vaikka aavistelen, että harva ilmoittautuu mukaan — jostain syystä juuri musiikin kohdalla katu-uskottavuuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää…)

Mainokset

19 kommenttia

  1. Progressive rock:
    a style of rock music that emerged in the 1970s; associated with attempts to combine rock with jazz and other forms; intended for listening and not dancing [syn: art rock]

    Pettersonin Archie määrittelee sen täsmällisemmin:
    ”Generally it has been characterized as having a classically influenced, symphonic, keyboard-dominated sound. In a broader sense, however, it was a state of mind that was shared internationally by a group of musicians. They all started with the beat, a guitar, and a keyboard, then grafted their own cultural influences onto that foundation. The results were distinctive and varied, but all shared the same open compositional style that allowed this new musical mode to mutate into many different sounds.”

    Eivät nämä kyllä niin hyviä määrittelyjä ole kuin omani. Se on juuri niin nerokas kuin hammastulehduksesta kärsivä voi kärsiä esiin.


  2. Ah, otetaan nyt sen verran takaisin päin sanojani, että korkeintaan yritän vastata esittämiisi kysymyksiin. :)


  3. Juu, ei tässä hätää. Mietiskellään. Vielä sen verran voisin aiheesta jatkaa, että käytän käytännössä metalli-sanaa yleiskäsitteenä kaikelle ”sellaiselle” musalle, ja siksikään en tiedä, mitä heavy tarkoittaa. :)


  4. Sedis, kylläpä on Archiella ympäripyöreät mielessä. ”State of mind”, joopa joo. State of my ass, sanon minä. Mitä tästä muka pitäisi tulkita, kitaran ja kulttuuristen vaikutteiden yhteispelistä? Oma määritelmäsi oli huomattavasti selvempi, yksinkertaisempi ja nerokkaampi. Lisäksi se hiveli kaikkien asialle omistautuneiden itsetuntoa, mitä myös voidaan pitää onnistuneen määritelmän kriteerinä.


  5. Varsinaisia akateemisia määritelmiä en itse edes kaipaa, eikä minusta niissä ole keskimäärin mitään mieltäkään. Akateemisessa maailmassahan voi selittää vaikka reikäjuuston olemusta tai poutapilven muotoa lacanilaisen psykoanalyysin tai bahtinilaisen aspektin mukaan, ja teorioista voi saada hienon kuuloisia ja monimutkaisia, mutta se ei tarkoita, että niissä olisi järkeä tai käytännön hyötyä. Sama koskee heviä — ei mikään analyysi voi selittää tyhjentävästi musiikkia, joka täytyy lopultakin myös kokea ja tuntea. Jos levyssä ei ole tunnetta, se on kuollut levy, oli se soitettu ja sävelletty kuinka virtuoosimaisesti tahansa. Paras tapa päästä metalliin sisälle on kuunnella sitä laidasta laitaan (paitsi nu metalia, joka ei ole metallia vaan peitenimen taakse kätketty postpunkin ja hiphopin hybridi) ja hankkia kattava kokoelma, joka lasketaan siis vähintään sadoissa levyissä. Siinä vaiheessa kun ymmärtää valtaosan Spinal Tap -elokuvan vitseistä ja osaa yhdistää ne automaattisesti oikeaan artistiin tai tapahtumaan, on jo kehittynyt noviisiasteen yli (ja vajonnut syvään kuiluun…).

    Hevin historiaa ja määrityksiä on tarjolla suomeksi vastikään ilmestyneessä Pedon Meteli -kirjassa (Ian Christe), jonka arvioin Suen nettisivuilla (http://www.suezine.fi/haastattelut?t=1&sid=102). Kirjassa käydään läpi heavy metalin historia alusta asti tähän päivään, ja lievästä jenkkipainottuneisuudesta ja asiavirheistä huolimatta teos on kelpo perusteos. Sitä voi vaikka verrata wikipedian määritelmään heavy metalista, http://en.wikipedia.org/wiki/Heavy_metal, jonka avulla pääsee aika pitkälle.

    Pähkinänkuoressa heavy metal eli hevimetalli on suuri sateenvarjo, jonka alle voidaan koota musiikinlajeja, jotka ovat huomattavan poikkeavia toisistaan. Heavy metal -käsite tosin mielletään arkikäytössä yhtä usein myös ns. perinteisen/klassisen hevin määritteeksi (sisältäen myös NWOBHM:n eli 80-luvun brittiläisen hevimetallin), eli sillä tarkoitetaan Black Sabbathin, Judas Priestin, Iron Maidenin kaltaisia bändejä. Semanttiset aste-erot voivat näkyä termeissä hevi ja metalli: hevillä tarkoitetaan tällöin em. perinteisiä bändejä, metallilla taas mitä tahansa heavy metal -kategoriaan kuuluvia yhtyeitä. Itse puhun mieluiten metallista, jos tarkoitan musiikillista yläkategoriaa, joka sisältää kaikki ”alan” tyylisuunnat.

    Metallin alalajejahan voi muodostaa miten paljon tahansa, ja monet bändit tuntuvat keksivän näitä määritteitä itse. Pääkategorioita sentään löytyy, vaikkakin nekin menevät luonnollisesti välillä sekaisin keskenään (jolloin järkevin vaihtoehto on miettiä miltä muulta bändiltä levy kuulostaa sen sijaan, että miettisi genreä).

    Perinteinen heavy metal tulikin jo mainittua, ja perusheviin kuuluvat kaikki em. NWOBHM-bändit sekä uudet bändit, jotka jatkavat samoilla linjoilla (esim. suomalainen Machine Men, joka kuulostaa Maidenin jälkeläiseltä) Black Sabbath on klassikko, mutta klassinen hevi ja neoklassinen hevi ovat taas tyylisuuntia, joissa klassisen musiikin tekniikat yhdistyvät metalliin. Useimmat kitarasankarit ja progehevibändit liikkuvat samoilla viivoilla (Yngwie Malmsteen, Dream Theater jne). Neoklassinen hevi on minun mielestäni lähimpänä sitä klassisen musiikin kuoppaa, johon langetaan kun virtuoosimainen soittotaito, sävelkuvioiden mestarillinen tuntemus ja kuulijaltaan musiikkitieteiden maisterin koulutuksen vaativa kappalerakenne yhdistyy hengettömään ja elottomaan soittoon. Ynkkakin on varmasti maailman paras kitaristi jne., mutta en minä jaksa kuunnella moista. Sen sijaan joku yksinkertaisia kolmisointuja vatkaava trio voi olla tunnelmaltaan ja vetovoimaltaan aivan eri planeetalta.

    Power metalin käsitettä ei pidä sotkea ”vanhaan” määritelmään (jonka mukaan mm. Metallica olisi sitä – tämä määritelmä on siis peräisin 80-luvun alusta), vaan power metal tarkoittaa nykyisin perushevin muotoa, jossa ns. laukkakompit, tuplabassarirummut ja kovaa ja korkealta -hevi on viety vielä pidemmälle. Stratovarius ja Sonata Arctica hyvinä esimerkkeinä. Sen sijaan
    esimerkiksi vanha Helloween ja Megadethin varhaislevyt ovat speed metalia, jossa soittonopeus/tarkkuus yhdistyy paljon aggressiivisempaan asenteeseen. Siinä missä esim. Sonata on tarttuvaa mutta puhtoista ”pehmometallia”, vaikkapa Megadethin Black Friday lyö kuulijaansa korville. Speed on sukua thrashille, muttei sama asia.

    Thrashissa säröjä löytyy enemmän, samoin aggressiota. Perinteiset ”neljä suurta” Yhdysvalloista ovat olleet Metallica (alkupään levyt), Slayer, Megadeth (speed metalia se silti on enemmän) ja Anthrax, lisäksi Saksasta löytyy triumviraatti Kreator-Sodom-Destruction, jotka ovat jenkkikollegoitaan rupisempia ja brutaalimman kuuloisia. Jos kysyy joltakulta, mikä on kaikkien aikojen paras thrash-levy, saa vastaukseksi joko Slayerin Reign In Bloodin tai Metallican Master Of Puppetsin. Speed metal-puolella vastaus lienee Megadethin Rust In Piece.

    Black metalkaan ei ole niin selvä asia kuin voisi luulla. Varhais-black kuten Venom kehittyi thrashistä, mutta sillä ei ole paljoakaan tekemistä norjalaisen black metalin kanssa, joka on aatteellisesti ja musiikillisesti aivan eri asia. Toisen koulukunnan mielestä black metaliksi lasketaan kaikki, jossa ovat selkeän antikristilliset tai saatanalliset sanoitukset (esim. Mercyful Fate, joka on kuitenkin musiikillisesti perinteistä heviä), toisen koulukunnan mukaan musiikki eli raastavat ohuet kitarat, ”kylmät” ja kolkot soundit sekä maailmanennätystason rummunlyöntinopeus blast beateineen tekevät black metalin. Dimmut ja Cradle Of Filthit ovat suuremman yleisönkin tuntemaa melodista/sinfonista black metalia, mutta puritaanien mielestä eivät oikeaa black metalia lainkaan.

    Death metal on musiikin muodoista armottomimpia. Sen ja grindcoren historiasta on myöskin ilmestynyt suomeksi teos Choosing death (arvioni osoitteessa http://www.suezine.fi/haastattelut?t=1&sid=97), jossa käydään läpi lajityypin salat. Koulukuntia löytyy death metalissakin vaikka muille jakaa. Death metal -vaikutukset näkyvät yllättävissäkin paikoissa. Kotimaisen Mokoman uutukaisen avausbiisit tekevät kunniaa sekä jenkkiläiselle Death-yhtyeelle (nimestäkin voi päätellä, eli bändi oli death metalin tärkein nimi) että ruotsalaisille 90-luvun alun NWOSDM (new wave of swedish death metal, ironinen termi joka parodioi uuden aallon brittiläistä hevimetallia eli NWOBHM:ia)-yhtyeille. Rautalankametallibändi Viikate taas ottaa vaikutteita sekä Reino Helismaalta että ruotsalaiselta Entombedilta.

    Sitten ovat pakanametalli, viikinkimetalli, folk-metalli, sinfoninen metalli, avant garde -metalli, doom metal, glam metal, ”kasarihevi” (useimmiten hard rockia kuten Lordi), goottimetalli… no, noista voi etsiä tietoa muualtakin. Kätevä nettiraamattu on http://www.metal-archives.com/,
    johon on koottu diskografiat lähes kaikista metallibändeistä mitä on. Jos kaipaa tietoa bulgarialaisista metallibändeistä, niin täältä löytyy.

    Oma lukunsa ovat tietysti erilaiset aatteelliset suuntaukset kuten white metal, joka on yleiskäsite kristittyjen metallille. http://www.suezine.fi/haastattelut?t=1&sid=87 tarjoaa katsauksen
    jeesusmetalliin, jos kaipaa saarnaa, tulta ja tulikiveä.


  6. Oi guru! Kiitos *perusteellisesta* kommentista. :) Tässä riittää hetkeksi pureskeltavaa. Toisaalta joo, kyllä, faktatietoja kaipasin myös — vaikka Wikipediat sun muut on tullutkin kahlattua läpi. Mukavaa, että jaksoit valistaa minua näin täysillä.

    Jäin vain miettimään sitä, että tavallaan tällainen kirjoitus ei kuitenkaan vastaa siihen kysymykseeni, mitä hevi on. Sillä minä en ole varsinaisesti kiinnostunut siitä, mitä bändejä tai levyjä oli ja koska ne tulivat (tai edes siitä, mikä niiden ”vaikutus” oli) ja miten niitä voidaan lokeroida, vaan jostain muusta. Ehkä sen voisi tiivistää sanaan kulttuuri tai kokemus.

    En tosin itsekään ihan hahmota, mitä ajan takaa, mutta yritän nyt vähän selittää. Hevi (jos nyt käytän tätä sanaa) on aika lailla kulttuurisesti spesifiä musiikkia, siihen viittaa nyt vaikka se, että on olemassa sellainen määrite kuin ”hevari”. Se tarkoittaa tietysti eri asioita eri ihmisille, mutta ehkäpä yleisesti ottaen voisi kuitenkin ajatella, että hevin kuunteleminen on tietynlaista toimintaa, jota harjoittavat tietynlaiset ihmiset, ja monilla muillakin kuin hevareilla itsellään on tästä kaikesta vahvoja mielikuvia (ajatellaanpa nyt vaikka sitä iänikuista Lordia taas kerran).

    Niin, onko heavy metal erotettavissa siihen liittyvästä kuuntelusta, keikoilla käymisestä, tiettyjen bändien ympärille syntyneistä fanikulttuureista tai muunlaisesta fanituksesta (vaatteet, hiukset, koristeet, tyyli, asenne…you name it)? Miten hevin kuuntelu esim. liittyy sukupuoleen, asuinpaikkaan, ikään, kansallisuuteen? Tuntuisi, että nämä ovat aika olennaisia tekijöitä arvioitaessa koko skeneä. Tämä sukupuoli esimerkiksi on — yllätys yllätys — aika ratkaiseva asia; enpä kovin monta naispuolista hevidiggaria voi sanoa tuntevani. Ja keikoilla käyminen taas… sekin on aika testosteroninhuuruista meininkiä välillä. Näin naisena sitä tulee tällaisiinkin asioihin kiinnitettyä ihmeesti huomiota.

    Tässä ei sinänsä ole tietenkään mitään vikaa. Mutta tällaiset taustatekijät toimivat osasyinä sille, miksi ylipäätään kyselen tämmöisiä hevi-kysymyksiä. Vaikka itse olen innostunut metallimusiikista, en ole kauhean kiinnostunut sen ympärille rakentuneesta kokemuksellisesta kulttuurista (jos nyt näin hienosti sen sanoisi). Paitsi että tokihan pukeudun aina mustiin vaatteisiin ja annan pitkien hiusteni liehua vapaina tuulessa… ;)

    Millainen metallisti sitten olisin? Aarghh, en tiedä, identiteettikriisi, apua!

    (Loppukaneetti: lukijoille kerrottakoon, että Jussi ei aivan oma-aloitteisesti kasannut tätä infopakettia, vaan ihan pienen painostuksen alaisena — tämä ei kuitenkaan vähennä sen arvoa, päinvastoin, koin välttämättömyydeksi saada sen lisättyä tänne kommentteihinkin. Kiitos vielä kerran kirjoittajalle! Ja yeah, Sue rocks.)


  7. Ym. kategorioista jäi uupumaan vielä ainakin viiksi- ja sukkahousuhevi sekä kikkelimetalli. :) Vakavammin puhuttaessa esiin nostetut kysymykset metalliskenen sukupuolittuneesta identiteetistä sekä sille ominaiset alakulttuuriset piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia. Omakohtaisesti metalliskene on aina vaikuttanut jotenkin skitsofreeniseltä, toisaalta se näyttää yhdeltä konservatiivisimmista musiikin alakulttuureista (heti ehkä gangsta-rapin jälkeen) ja toisaalta taas sen parissa viihtyy laaja naisyleisö Orjatar-paidat yllään. Ja minusta itse musiikkia on tietyssä mielessä vaikea erottaa siihen kytkeytyvästä alakulttuurista, sen on punk-skenen puolella oppinut enemmän kuin tarpeeksi. Tiivistän pointtini kahteen yhteismitattomaan sitaattiin suosikkiyhtyeen keskustelupalstalta, jotka kuitenkin alleviivaavat minusta jotain oleellista: ”Hevimätöstä on kuin salaa tullut varsinaista smurffimusiikkia” ja ”Hevi on kommenttia aurinkokunnan yleistilasta”. Ja kun kerran niin kovin väännettiin kättä Messengerissä, lopetan kolmanteen ja omaan heittooni: metalli on sukupolvemme humppaa, sitä kuuntelee kaikki. ;)


  8. Orjatar-paita! Miksen ole tajunnut tätä aiemmin — sellainenhan on saatava ja heti! :P


  9. Ai niin, eikun vakavasti ottaen: monille kasarinuorille (miten on mahdollista, että niin monen asian kultakausi sattumalta ajoittui 80-luvulle!?) metalli tietysti on humppaa. Olennainen osa elämää ja sukupolvikokemusta, yhä ja aina. Tosin ainakin omassa nuoruudessani (yläaste!) tehtiin selvä ero juppien ja hevareiden välille, ja käytännössä ainakaan kilteillä tytöillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seistä niiden juppien joukoissa. Muu olisi ollut sosiaalista itsemurhaa. Tämä on luultavasti vaikuttanut asenteisiini heviä kohtaan enemmän kuin haluan myöntääkään.

    Mutta niin, tulen kyllä hieman melankoliseksi jos hevi on kommenttia universumimme yleistilasta… en kyllä tiedä tarkalleen, miksi.

    Lainaan tähän loppuun kuitenkin vielä yhtä ihan killerikommenttia — mistäpä muualtakaan kuin Stam1nan palstalta:

    ”1454. 6.6.06 17.01 Henkka

    kui te ootte välil niin törkeitä?Eikö saisi kuunnella hyvää musiikkia? o_O

    Vastaus: Törkeys on kuulijan korvien välissä. Stam1na ei ota vakavasti kantaa mihinkään ja leikkimielisyyden varjolla luistaa vastuusta ja sanomisistaan kuin Matti Lahden hyppytornissa. Sarkasmin ja puujalkavitsien taakse kätkeytyminen ja samalla tiedostettu poliittinen korrektius sopii sävy sävyyn vallitsevan ajan hengen kanssa. Hevi ei enää kapinoi: se irvistelee mutta hymyilee jälkikäteen, se näyttää keskaria mutta vain kameran ohi. Paholainen pistää kravaatin kaulaan ja myy meille ydinsaasteet hampurilaisen lisukkeena. Pimeän uhan aika on ohitse. Lähdenkin tästä parturiin ja salille, illalla on haastattelu Seiskaan ja maailmanloppu.”


  10. Soittakaa Paranoid!


  11. No höh. Ei varmana!


  12. Minulle heavy on enemmän kuin mikään muu tyyli suuria ja voimakkaita sointuja, äänenpainetta, äänimassoja ja suuria tunteita sydän läpättäen. Näin minulle Sibeliuksen Finlandia, Wagner, Alamaailman Vasaroiden klezmer ja Black Sabbath ovat kaikki heavyä. Jos siis musiikista puhutaan.

    Vaikkei heavy nyt niin vanha tyylisuunta ole, niin on piristävää nähdä syklin uusiutuminen Wolfmotherin ja Mastodonin kaltaisten bändien kautta. Niin ja sitten meillä on näitä kotimaisia retrotrashkierrätysbändejä kuten Stamina, Mokoma ja mitä näitä on…mutta nämä bändit eivät vie tyylisuuntaa mielestäni eteenpäin ;-)

    Soittakaa Fireball!


  13. Unohda hevi ja ala kirjoittaa peleistä! Joka ainoassa julkaisujuhlassa ja kauppiaiden kekkereillä kysellään, että: ”joko olette löytäneet sinne pelilehteenne naispuolisen toimittajan?”


  14. Parahin Sami. Kiitos vavahduttavasta kommentistasi. Nyt ymmärrän, että Sibeliusta ja Wagneria voi pitää esihevareina. Ja mitä kaikkia mahdollisuuksia se avaakaan, jos määritelmääsi seuraten heavyn käsite laajennetaan musiikin ulkopuolelle!

    Suuria tunteita, sydämen läpätystä ja painavia äänimassoja — noita onnellisen elämän kannalta aivan olennaisia asioita — ajatellessani mieleeni tosin tuli välittömästi ”sinfonista, eeppistä Hollywood-metallia” soittava entinen Rhapsody, nykyinen Rhapsody of Fire. Mutta se taitaa viedä ihan hiukkasen sivuun siitä suunnasta, jota sinä tässä maalailit. Rhapsodyhän on kyllä sillä tavalla mielenkiintoinen bändi, että sitä kuunneltuaan Teräsbetoninkin kaltaiset yhtyeet alkavat yhtäkkiä vaikuttaa todella uskottavilta ja vakavasti otettavilta.

    Tiedän, että sinä Sami olet edistyksellisen metallin lähettiläs täällä taantumuksellisten tahkoajien ja veivaajien maassa. Mutta ajattelehan sitä, että meitä tusinamusiikkia ostavia ja koneistojen rattaissa tahdottomasti pyöriviä kasvottomia nappuloitakin tarvitaan, jotta soihdunkantajien soihtu ylipäätään näkyisi jonnekin. Mitä siitäkin tulisi, jos joka ikisellä olisi kädessä oma tulikeppi? Sitä paitsi jotkut voivat jopa haluta keskittyä oopiumin tavoin lamaannuttavan roskametallin kierrätykseen vanhojen klassikoiden hinkkaamisen ohessa. Näin edistyksen airuille jää joka tapauksessa enemmän tilaa toimia.

    Ja loppujen lopuksi kaupalliset koneistot pyörivät, yö seuraa aina jokaista päivää, ja sähkökatkon sattuessa olemme kaikki taas autuaasti tasa-arvoisia. Silloin musiikin kuuntelu loppuu kaikilta kuin seinään.


  15. Hyvä Mr. feldon! Sinun puheenvuorosi on ehkä jännittävin ja vihjailevin kommentti, joka tälle blogille on tähän mennessä tullut. Onneksi se liittyi ainoastaan työasioihin ;)

    Niin, pelikirjoittajan uraani on luultavasti hienokseltaan varjostanut se, etten ole toistaiseksi saanut aikaiseksi tarjota yhtään juttua mihinkään oikeaan pelilehteen. Postauksessa mainittu juttujen kauppaaminen on siis toistaiseksi ollut täysin summittaista ja tarkoituksetonta. Tässäpä pieni esimerkki.

    Arvostelija 1 (allekirjoittanut) ja Arvostelija 2 (lehden päätoimittaja) menevät katsomaan King Kong -elokuvaa. A1: ”Mähän voisin hei samalla kirjottaa siihen leffa-arvioon myös siitä uudesta King Kong -pelistä, jos meidän lehti tilais mulle siitä arvostelukappaleen!” A2: ”No ei meidän lehdessä oo ennenkään mitään pelijuttuja julkaistu.” A1: ”Ai eikö? No mutta nythän olis hyvä hetki vaikka alottaa silleen pehmeesti, ettei tekis varsinaisesti mitään pelijuttua, vaan ikäänku vaikka katsois rinnakkain vähän tota elokuvaa ja peliä tai jotain…” A2: ”No älä nyt naurata. Keitä semmoset pelijutut nyt kiinnostaa? Ei kyllä me yritetään olla ihan vakavasti otettava julkaisu eikä mikään pelilehti… Ei mua ainakaan kiinnosta pelit, ja epäilen ettei kovin monia muitakaan. Ja mähän sitä paitsi päätän, millasia juttuja me julkaistaan, joten sori vaan, ei onnistu.” A1: ”Ai jaa… no okei sitte.” Poistuvat.

    Mutta että pitäisi hylätä hevi!? Eikös sitä ole hevipelejäkin olemassa, olen kuullut esim. Guilty Gearista… Joo, ei, kyllä, hmm… tätä täytyy nyt miettiä.


  16. Guitar Hero ftw!


  17. Olette selvästi käynyt väärän päätoimittajan kanssa elokuvissa ;-)


  18. Naulan kantaan :)


  19. Lyhyesti ja ytimekkäästi ”hevi” on suomalaisten usein käyttämä sana, jonka monet ymmärtävät raskaana musiikkina yleensä. Hevi on kuitenkin lyhenne genrestä heavy metal, eli esim. Stratovarius ei ole heviä vaan lähinnä power metallia. Heviä taas on esim. Black Sabbath, jossa on myös doom metallin piirteitä.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: