h1

Mission Impossible

maanantai, 20. marraskuu, 2006

Joskus yläasteella toistelimme kuorossa EU:n ideologisia perusteita — ihmisten, tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta — ja huolestuimme siitä, että suomalaiset työttömät saattaisivat taianomaisen EU-vapauden turvin lähteä Espanjan aurinkorannoille ”töitä etsiskelemään”. Tuolloin tunnuttiin oikeasti ajattelevan, että ihmiset vaihtaisivat maata noin vain, kunhan rajat naksahtaisivat auki.

Kansainvälistyminen on Suomessa edelleen kova juttu. Erityisesti opiskelijoita ja tutkijoita painostetaan lähtemään ulkomaille. Takaa-ajatuksena lienee, että imettyään aikansa suuren maailman edistyksellisiä käytäntöjä emigrantit palaavat takaisin rikastuttamaan arktista arkeamme.

Oikeassa todellisuudessa asiat eivät useinkaan etene näin, ja minä olen nyt saavuttanut suuren askeleen sen pohtimisessa miksi näin on. Nyt ymmärrän, miksi niin monet ulkomaille kerran lähteneet suomalaiset eivät koskaan palaa takaisin Suomeen. Syynä on se, että jopa EU:n sisällä siirtyminen maasta toiseen on niin järjettömän vaikeaa, että kun on kerran onnistunut siirroksen onnistuneesti toteuttamaan, ei tästä jotenkuten uusiksi järjestyneestä elämästään ja saavutetuista eduista ole valmis enää helpolla luopumaan.

Otetaan tähän nyt ihan satunnaisesti valittuna esimerkkinä vaikka Alankomaat. Ja niinkin yksinkertainen, perustavanlaatuinen ja elämälle välttämätön asia kuin internet. Oma pikku Mission Impossibleni.

Hollanti on edistynyt kapitalistinen tietoyhteiskunta, jossa eri palveluntarjoajat, sekä perinteiset kansalliset yhtiöt että uudet ärhäkkäät operaattorit, kilpailevat internet-asiakkaista hinnoilla, oheistuotteilla, palvelun laadulla ja kattavuudella. Taistelu liittymistä on tiukkaa, ja nettiä pidetään halpana, helppona ja hauskana perusasiana, lähes itsestäänselvyytenä esimerkiksi asuntoa vuokrattaessa.

Internet-liittymä otetaan vähintään vuodeksi. Sen saamiseen tarvitaan kaksi asiaa: henkilötodistus ja pankkitili. Ihanan yksinkertaista!

Tai sitten ei. Pankkitilin täytyy nimittäin olla hollantilainen. Käteinen raha, kansainväliset luottokortit tai mikään muukaan maksutapa ei käy.

Pankkitilin saamiseksi tässä maassa joutuu hankkimaan vähintään kolme dokumenttia. Pitää rekisteröityä asukkaaksi tiettyyn osoitteeseen, hankkia työnantajalta todistus omasta asemastaan työntekijänä ja käydä anomassa sosiaaliturva- eli sofi-numero. Näiden asioiden järjestäminen on vienyt minulta puolipäivätyönä laskien nyt noin kolme viikkoa. Ja vielä pari viikkoa mennee samalla raiteella.

Ensiksi vuokranantaja ”unohti” vuokrasopimuksen puoleksitoista viikoksi. Kun viimein sain sen (kolmen tapaamisen, lukuisten puhelinkeskustelujen ja aikataulumuutosten jälkeen), jonotin seuraavana päivänä pari tuntia kaupunginvirastossa saadakseni rekisteröidyttyä kaupungin asukkaaksi. Tiskillä ystävällinen virkailija kertoi, etten tietenkään voi rekisteröityä siellä missä muutkin, vaan minun täytyy mennä rekisteröitymään ulkomaalaispoliisiin, noin 10 kilometrin päähän keskustasta (katsokaa vaikka Google Earthista, etäisyys Waterloopleinilta Johan Huizingalaanin eteläpäähän on 9,8 km linnuntietä).

Seuraavana päivänä pyöräilin siis ulkomaalaispoliisiin katsellen samalla vähän maisemia (päädyin lähes lentokentälle asti), sain hoidettua asiani, ja reippailin samalla latauksella vielä kaupungin pohjoislaidalle Belastingdienstiin hakemaan sofi-numeroa. Numeron saantiedellytyksiä olikin äskettäin tiukennettu; kun aiemmin sen sai saman tien tiskiltä jonottamalla, piti nyt varata erikseen aika sen hakemista varten. Eikä varaamistakaan ollut tehty liian yksinkertaiseksi — hakuaikaa ei voinut varata suoraan virastosta vaan annettuun puhelinnumeroon piti ensin soittaa ja ilmoittaa olevansa kiinnostunut sofi-numeron hakemisesta, parin päivän kuluttua ”ne” sieltä soittivat takaisin, kysyivät lisätietoja ja antoivat hakuajan, jälleen parin päivän päähän. Sangen raivostuttavaa soitella tuollaisiin numeroihin suomalaisesta kännykästä. Ja erittäin raivostuttavaa, että yhden pienen numeron saamiseen meni viikko!

Myöskään ulkomaalaispoliisilta ei luonnollisesti saanut suoraan todistusta rekisteröitymisestä (ainoastaan leimatun, virallisen näköisen kaavakkeen, jossa kerrottiin, että se ei ollut todistus rekisteröitymisestä), vaan kopion sai noutaa aikaisintaan 4 arkipäivän kuluttua paikallisesta kaupunginvirastosta — siitä samasta, jossa olin jo yhden päivän hengaillut rekisteröitymisasiat mielessä. Niinpä nuo neljä päivää odotettuani pääsin taas jonottamaan. Tiskillä virkailija tulosti paperini, ja sen jälkeen jonotin erilliselle kassaluukulle maksaakseni toimituksesta aiheutuneet kustannukset.

Jippii! Nyt minulla oli siis todistus rekisteröitymisestä, sofi-numero ja helposti yliopistolta irronnut todistus kirjoillaolosta. Viikkojen painajainen oli viimein ohi, ja saisin vihdoinkin sen pankkitilin, joka avaisi minulle pääsyn internet-yhteyksien kilpailuttamiseen.

Astelin siis pankkiin. (Olin sitä ennen soitellut eri pankkeihin todetakseni muun muassa, että en edes voisi saada kaikista pankeista tiliä.) Ensiksi, vain pienen hetken jonotettuani, vastaanottovirkailija totesi, että avatakseni pankkitilin minun pitäisi varata erikseen aika. Onneksi se järjestyi seuraavaksi päiväksi, ja sain kuin sainkin avattua sen perhanan tilin, josta maksan pankille kuukausittaista ”palvelumaksua” ja jolle saan tasan nollan prosentin korkoa. Pankkikortin, sen kuuluisan hollantilaisen pin-kortin, jonka varassa tämän maan talouselämä pyörii, saaminen tosin kestää vielä pari viikkoa. Muuten voisin kai periaatteessa käyttää jo uutta tiliäni, mutta kun en pääse nettipankkiinkaan ilman pin-korttia. Ja kun tilillä ei ole senttiäkään rahaa, en voi käyttää sitä mihinkään…

Jossain tässä loppuvaiheessa hermoni pettivät ja jouduin turvautumaan natiiviystävän apuun. Ihana ihminen J. soitti pahamaineisimpaan nettifirmaan ja tilasi minulle nettiliittymän, digitelevision ja puhelimen antaen niille omat pankkiyhteystietonsa. Ilman ihanaa ihmistä eläisin edelleen pimeydessä ja juuttuneena samaan painajaiseen — siihen, joka sisältää loputtomasti erilaisten virastojen käytäviä, asiointitiskejä, hollanninkielisiä kaavakkeita ja jonottamista.

Tutkija päättää nyt raporttinsa Amsterdamista tähän. En jaksa enää kirjoittaa siitä, miten rasittavaa asioiden hoito on nahjusmaisen vuokraisännän kanssa, miten saamani televisio ei toimi, miten aina vain sataa, miten käsittämättömällä tavalla Suomesta tänne lähetetyt tutkimuskirjani ovat kaikki kadonneet, miten kämppikseni aikoo feidata tai miten varsinainen työntekoni ei ole edistynyt milliäkään.

Ja niin, KP:stä ei tosiaankaan pitänyt tulla ns. verkkopäiväkirjaa. Lakkaan kohta kirjoittamasta elämästäni ja palaan takaisin mielenkiintoisten mediailmiöiden pariin, kunhan saan elämäni takaisin.

Mainokset

3 kommenttia

  1. Ahh, tulivatpa elävinä mieleen 4 vuoden takaiset (nuoruus!) sukkulointini Groningenissa eri viranomaisrakennusten välimaastoissa… Samoin kuin monien muiden ystävien probleemit ainaisissa ”et voi saada pankkitiliä ennen kuin sinulla on vuokrasopimus etkä vuokrasopimusta ennen kuin sinulla on pankkitili” -tyyppisissä kurimuksissa siellä sun täällä pitkin poikin Eurooppaa. Tsemppiä kuitenkin!

    Yst.terv. AL


  2. Tuli vielä mieleen, että eikö Vodafonella ole enää sellaisia prepaid-liittymiä, joita voisi käyttää kannettavien tietokoneyhteyksissäkin?


  3. Heipparallaa ja joo, tämä oli tällainen terapiapostaus. Älkää lähtekö ulkomaille, lapset, säästäkää hermojanne!

    Muuten, Kela ahdistelee nyt jo minuakin. Niillä on ilmeisesti joku missio, että kaikki suomalaiset jotka vähän ajattelevatkin muuttavansa hetkeksi ulkomaille suljetaan pois suomalaisen mukamas-yliverron sosiaaliturvan piiristä. Sieltä oli lähetetty kirje entiseen Suomen osoitteeseeni (”vahvistakaa vielä kerran lähtö- ja tulopäivänne, tai luovuttakaa tämä valtakirja edustajallenne, joka voi vahvistaa ne puolestanne”), mutta loppujen lopuksi havaitsin, että sentään Kelassakin on jo käytössä sähköposti ja pystyin hoitamaan asian yllättävän kivuttomasti.

    Hmm… olen keskustellut neljän eri firman edustajien kanssa tuosta nettiasiasta, eikä kukaan maininnut prepaid-vaihtoehtoa. Ehkäpä siinä on sama kuin puhelimissa: prepaidit ovat hävyttömän kalliita verrattuna laskutusliittymiin, ettei kukaan ota niitä vapaaehtoisesti. Niinpä minäkin odottelen nyt sitä pankkikorttiani, jotta pääsen kiinni uuteen projektiin, puhelimen hankintaan :)



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: