h1

Vain yhden yön tähden

tiistai, 27. helmikuu, 2007

Lähdin extempore minibreikille eksoottisen jännittävään, B:llä alkavaan paikkaan. Arvatkaapa, minne: Bangkokiin, Budapestiin vai Buenos Airesiin?

Eikun Brysseliin.

Satoi kaatamalla. Taukoamatta, koko matkan ajan.

Tämä kuulostaa teistä lumikinoksiin kompastelevista suomalaisista varmaan pieneltä pahalta, mutta voin kertoa, että likaisessa, kiireisessä ja pahantuulisessa kaupungissa sade on varsin ikävä asia. Se tekee kaikesta entistä valjumpaa ja sotkuisempaa.

Onneksi sentään yövyin arvolleni sopimattoman ylellisessä hotellihuoneessa, jonka olin viekkaudella ja vääryydellä saanut diilautettua ystävälläni (long story), ja seikkailin tässä EU-byrokraattien paratiisissa lähinnä yksikseni. Se oli villiä.

Sunnuntai-iltana päädyin syömään leikkisän aaltoilevalla ja epäsymmetrisellä tyylillä sisustettuun aistikkaaseen ravintolaan, jonka kattokruunun aihe kasvoi hyvinkin kasvimaiseen muotoon. Paikka ei ollut aivan niin rento ja kansainvälinen kuin esimerkiksi websivuista saattaisi päätellä. Pikantti yksityiskohta oli sekin, ettei kukaan, kukaan henkilökunnasta puhunut englantia.

Minulla oli Atalaïdessa todella kummallinen mutta yllättävän mukava ilta. Pelkäsin aluksi, miten ihmeessä onnistun yksin viihdyttämään itseäni koko illallisen ajan. Mutta sitten relasin ja luonteelleni tyypillisesti ”annoin mennä”: tilasin kylmänviileästi alku-, pää- ja jälkiruoan sekä kahvin. Oikeaoppinen ja kaikinpuolin täydellinen kuppi espressoa maksoi 3,30 euroa — tästä voi ehkä päätellä jotain raflan yleisestä hintatasosta. Mutta kokemus oli ylevöittävä ja ruoka oli todella hyvää.

Ystäväni vei minut kädestä pitäen kunnon suklaapuotiin, ”maailman parhaan suklaan äärelle”. Tiedättehän, Belgia ja suklaa, suklaa ja Belgia. Paikan nimi on muuten Pierre Marcolini, ja jo myymälässä käyminen on elämys (tosin ei köyhille eikä kipeille). No, päätin ottaa kokemuksesta kaiken irti, leikin hetken hienostorouvaa ja valitsin kepeänrennosti sormiani ojennellen rasiallisen käsinmuovailtuja praliineja. Ostin myös pari suklaalevyä; toisen (”limited edition”) siksi, että se on tehty vastaperustetun meksikolaisen kaakaopapuviljelmän uudesta sadosta, siis pavuista, joiden riittävyydestä ei ole takeita. Olisihan kauheaa, jos ne vaikka loppuisivat kesken — mitä minäkin sitten tekisin?

Paitsi että niin… minähän en itse asiassa edes pidä suklaasta. Mutta nyt on ainakin hetkeksi vierasvaraa. (No, maistoin näistä kyllä pari ja ihan hyviähän ne olivat.)

Vaikka ikäviä asioita on ikävä ajatella, niitä on pakko joskus sanoa ääneen. Suklaassa on katkera sivumaku. Täällä Hollannissa keskustellaan nyt siitä, miten nykyiset suklaan tuotanto-olosuhteet edelleen muistuttavat orjakaupasta ja eurooppalaisen kolonialismin vähemmän kunniakkaista perinteistä.

Kysäisin ohimennen belgialaiselta ystävältäni, miten eurooppalaisen siirtomaahistorian häpeätahrakartaston pimeimmästä sydämestä, Kongosta, nykyään Belgiassa keskustellaan. Hän vastasi, ”no, joskus näkee kyllä mainintoja siitä, mitä kaikkea hyvää me siellä teemme”, ja meinasin nielaista ilmaa väärään kurkkuun.

Armas ystäväni ei ollut koskaan kuullutkaan, että belgialainen armeija Force Publique käskettiin Leopold II:n yksityisesti omistamaan Kongoon vain noin sata vuotta sitten terrorisoimaan paikallisväestöä, jotta Belgialle tärkeiden hyödykkeiden, kuten kumin, saanti ei tyrehtyisi. Kapinoivia kyliä poltettiin, ihmisiä murhattiin kevyin verukkein, naiset ja lapset tietysti… no, tiedätte kyllä. Erityisen kuuluisaksi tuli joukkojen käytäntö tuoda upseereilleen ihmisten irtileikattuja käsiä ikään kuin valuuttana ja todisteena siitä, ettei ammuttuja luoteja ollut mennyt hukkaan (siis vaikkapa villieläinten metsästykseen).

Belgiaa yritetään vieläkin saada vastuuseen kaikesta tästä, viime vuonna virallisesti kansanmurhaksi luokitellusta institutionalisoidusta terrorismista. Ensimmäinen askel voisi olla symbolinen, esimerkiksi anteeksipyynnön esittäminen Kongolle.

Mutta ei, brysseliläiset pukumiehet suhaavat kiiltävillä autoillaan ja ylemmyydentuntoisina kaoottisessa kaupunkiliikenteessä ja nauttivat sivistyneen eurooppalaisen habituksensa näyttelemisestä. Belgialainen omatunto ei kolkuta, kun mustaakin mustemman kahvin kanssa nautitaan pala kitkeränmakeaa suklaata.

Tavallaan kadehdin belgialaista ystävääni. Sitten kun viattomuus on mennyt, ei paluuta tietämättömyyden onnelaan enää ole.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: