h1

Pelkoa ja kauhua Amsterdamissa

torstai, 26. huhtikuu, 2007

Filkkarit huipentuivat eilen loistokkaisiin päätösbileisiin, jotka eivät meinanneet loppua sitten millään. Itse vetäydyin kotipolulle joskus neljän maissa, mutta monet muut ryömivät viimeisillä voimillaan vielä jatkojen jatkoille Piraattidiskoon.

Ajattelin summata vähän tätä hienoa kokemusta kirjoittamalla sanasen näkemistäni leffoista.

Special: Amatöörimäinen mutta paikoin oivaltava kuvaus tuikitavallisesta, yksinäisestä miehestä, joka osallistuu uuden lääkkeen testaukseen ja kuvittelee saavansa pillereillä supervoimia. Tee-se-itse-teräsmies näyttää kaikkien muiden mielestä säälittävältä, mutta mies itse uskoo vakaasti omiin voimiinsa. Mukana paranoidi vire ja sadistista väkivaltaa. **

The Fountain: Darren Aronofskyn käsikirjoittama ja ohjaama elokuva liukuu lähes huomaamattomasti aikatasolta toiselle kertoessaan tarinaa rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta toimii tyylikkäästi. Elokuva on pehmeäpiirteinen, kaunis ja surullinen kuin vastapoimittu kukka. Alan harrastajille filkassa on myös piilotettuja kuva-arvoituksia ja tyylikkäitä johtoaiheita. Pääosiin heittäytyvät Hugh Jackman ja ohjaajan vaimo Rachel Weisz. ****

Poultrygeist: Night of the Chicken Dead: Intiaanien hautausmaalle rakennetussa pikaruokalassa tarjoillaan limaisia kana-annoksia, jotka muuttavat syöjänsä mutanttikanazombeiksi. Elokuvan juoni on tiivistettävissä yhteen lauseeseen — ihminen syö kanaa, kana syö ihmisen — mutta koska tässä eksploitaatiopätkässä paljon tärkeämpää on veren ja eritteiden lento ja mahdollisimman monien tissiparien mukaan mahduttaminen, ei juonesta kannata liiemmin hihkua. Kana- ja ihmisliha-aterioinnin välillä nähdään feikkilesboilua, musikaalinumeroita, horjuvia tanssikoreografioita, löyhää yhteiskuntakritiikkiä ja miesten paljaita takapuolia vessanpytyllä. Syömisen ja ulostamisen syklistä voi jokainen tietenkin etsiä syvällisempiäkin ulottuvuuksia, kukin makunsa mukaan. **

Behind the Mask: The Rise of Leslie Vernon: Nätti journalistinainen lähtee kahden kuvaajan kanssa tekemään dokumenttia uraansa aloittelevasta sarjamurhaajasta. En olisi etukäteen uskonut, mutta näköjään on sittenkin mahdollista tehdä täysiverinen genre-elokuva, jonka katsojalla hillitön nauru tyrskähtää karmivasti hiipivään kauhuun. Erityismaininta itsereflektiivisyydestä ja kuivakkaan postmodernista kierteestä, joka imaisee mukaansa vastaansanomattomalla voimalla. Ystäväni ehdotti, että kauhuelokuvaa käsittelevän kurssin voisi yliopistossa korvata näyttämällä tämän elokuvan. Hyytävän hyvää horroria, kilpailee omalla listallani suosikkiasemasta jopa The Fountainin kanssa. ****

Crank: Testosteronin voimalla eteenpäin rymisevä mieselokuva, jonka päähenkilö uhkaa kuolla elimistöönsä pistettyyn myrkkyyn, jos veren adrenaliinipitoisuus laskee liian alas. Miehen ainoa keino säilyä hengissä on siis haastaa riitaa, naida, tapella, satuttaa itseään ja muita sekä vetää naamaan huumeita ja adrenaliinin korviketta, epinefriiniä. Taustalla jyskäävä metalli rytmittää nautinnollisesti GTA-henkistä menoa, mutta mielestäni ryskettä ja rytinää olisi voinut olla vieläkin enemmän. Hämmästyttävää, mutta siltä minusta tuntuu. Tai ehkä sen räimeen olisi voinut sekvensoida niin, että sen taustalle muodostuisi ikään kuin illuusio edes jonkinlaisesta juonenkuljetuksesta — tämä olisi saattanut korjata esimerkiksi loppuhuipennuksen lässähtämistä. Leffa miehille, jotka haluavat nähdä, miten veri roiskuu lasikupliin suljetuista puolialastomista naisista, kun niitä ampuu. ***

Feast: Tehosteköyhempi versio From Dusk till Dawn -teemasta. Kaikin tavoin käsittämättömiksi jäävien hirviöiden ja erinäisten ihmisyksilöiden kohtaamisissa on oikeanlaista säpinää, mutta hahmot jäävät aivan liian perustelemattomiksi ja irrallisiksi, jotta katsojaa kiinnostaisi, kuka heistä selviytyy, miksi ja miten. Ja survival horrorissa tämä on huono juttu. Jos ihmisissa ei löydy katsojalle samastumispintaa, heidän kohtalonsa ei kiinnosta, ja niin kaatuu koko leffa (paitsi jos on erityisen viehättynyt näkemään silmään iskeytyviä hirviötoukkia). Mukana tahatonta ja tahallista huumoria, sekä queeriksi väännetty Henry Rollins, mistä lisäpisteitä. ***

Disturbia: Festarin päätöselokuvaksi ja kutsuvieraita viihdyttämään oli valittu Takaikkunaa retosteleva turhake, jonka ohjaaja D.J. Carusokin tuli paikalle pönöttämään. ”En toki halua tulla verratuksi elokuvan suureen neroon, Mr. Hitchcockiin”, hän sanoi ja vetäisi päälle tekonaurut. Helou? Jos ihminen pykää remaken elokuvahistorian merkkipaalusta, niin olisi se kai nyt kumma, jos teelmää ei verrattaisi siihen merkkipaaluun. ”Mutta kun tämän päivän nuoriso ei ole koskaan kuullutkaan Hitchcockista, niin ajattelin, että tämä upea tarina ansaitsi tulla kerrotuksi näin modernisoituna versiona”, hän lisäsi.

Minä kyllä sanoisin, että vaikka sitten sen Hitchcockinkin katsominen uudelleen on parempi vaihtoehto kuin ajan, vaivan ja rahan uhraaminen tälle trillerille. Näyttelijät olivat kyllä hyviä ja elokuva rullasi eteenpäin ihan sopivassa tempossa, ei siinä mitään. Mutta en vain jaksa katsella, miten kauhuelokuvan kliseet otetaan kuolemanvakavasti, vaivihkainen huumori korvataan laskelmoiduilla tekohauskuuksilla (”Tämä pätkä näyttäisi hyvältä Youtubessa”) ja koko soppa kuorrutetaan perustelemattomalla väkivallalla. Hitchcockin psykologisesta hienovireisyydestä ei ole jäljellä inahdustakaan, kun hightech-varusteltu poika ja hullu psykopaattitappaja iskevät verisesti yhteen. **

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: