h1

Tiede — onko se jotain syötävää?

tiistai, 13. marraskuu, 2007

Aloin heti aamusta nostatuttaa verenpainettani ja kirjoittaa tänne tuohtunutta merkintää vastineeksi Hesarin tämänpäiväiseen juttuun suomalaisten tiedetietämyksestä.

Mutta sitten HS.fi:ssä alettiinkin jo keskustella siitä, ja kymmenet ihmiset totesivat täsmälleen saman asian kuin minäkin, joten luovutin. Tässä välissä ehdin toki lukaista vähän sitä uutisen pohjana ollutta Tiedebarometri 2007:ää, enkä ollut kovin vakuuttunut. Tiede-ihmiset itse tilaavat omasta julkisuuskuvastaan selvityksen, joka ei oikein täytä tieteellisyyden kriteerejä? Hmm.

Selvityksessä Linus Torvaldsia muuten kutsutaan ”meganörtiksi”, mikä on sekin varsin mielenkiintoista. Voisin keskustella nörtti-sanan konnotaatioista ja alluusioista ikuisesti, mutta jääköön toiseen kertaan.

Pohjalinja on siis se, että minustakaan Linus Torvaldsia ei voi pitää tutkijana — tai no voi, jos tutkijuuden kriteeriksi asetetaan se, että on tosi innostunut jostain asiasta ja tietää siitä kaikenlaista, ja on silleen muutenkin vähän niinku sellanen tietoniekka. Tai sitten on tosi taitava keksimään tai tekemään jotain. Ja sekin voi auttaa, jos näyttää älykkäältä, on silmälasit ja on vaikkapa sosiaalisesti hieman kömpelö mies.

Vai olisivatko ne tutkijat sittenkin sellaisia matemaattis-luonnontieteellisillä aloilla työskenteleviä valkotakkisia, hieman hassahtaneita setiä, joilla on tukka pystyssä ja jotka puuhailevat jännien vempeleiden keskellä steriileissä laboratorioissa, niin kuin Aku Ankassa?

Yhtään väheksymättä Torvaldsin tietoteknisiä velhonkykyjä voin todeta, että sen perusteella, mitä olen hänen tekstejään lukenut, en ole ihan valmis tilaamaan mieheltä tutkimusta yhtään mistään aiheesta.

Tutkijuutta voisi ehkä ajatella tehokkaasti ja huolellisesti argumentoituna viestintänä. Yleensä viestejä on kätevintä välittää tekstimuodossa, vaikka onhan niitä taiteellisiakin väitöstöitä, joissa varsinaisen ”väitteen” mediointi tapahtuu esimerkiksi runon tai pianosonaattien muodossa. Niiden tulkintaperusteet ovat kuitenkin tieteenfilosofisessa mielessä vakiintumattomampia ja — ehkä — ongelmallisempia, joten ainakin itse pitäydyn satunnaisten kuvien ja screenshottien ryydittämässä tekstimuodossa.

Niin, siis minun ei pitänyt kirjoittaa tänään tästä aiheesta.

No mutta, nyt kun kerran sitten ollaan tuon lehtijutun äärellä, niin on vielä pakko todeta, että se on kerrassaan hieno esimerkki siitä, miten tyylikkään huomaamattomasti media onnistuu kääntämään itseensä kohdistuvan kritiikin edukseen. Tuota HS:n juttua tavatessa saattaisi lukijalle tulla mieleen, että arvostellaankohan tässä nyt kierolla tavalla median itsensä toimintaa — ruoskisiko toimittaja tässä myös itseään nautiskellen joka sivalluksesta — mutta ehei. Siinähän vain raportoidaan tyynesti siitä, miten ihmiset eivät tahdo muistaa muita kuin juuri ne pari-kolme julkisuudessa jatkuvasti pyörinyttä nimeä, kun tutkijoista kysytään.

Vähän samanlainen, kiehtovalla tavalla kieroutunut logiikka on siinä, että media tekee yhden juttusarjan siitä, että Jokelan koulun oppilaat ovat valittaneet median seuranneen ja häirinneen heitä liikaa. Tällaisen ”mediaseurannan” huipentuma olisi se, että lehdet ja kanavat lähettäisivät reportterinsa paikalle vielä kerran kyselemään oppilasraukoilta, että mites nämä median ahdistelut, ”ollaankos me toimittajat ahdisteltu teitä liikaa, siis ette kai te koe että me nytkin ahdisteltais teitä, ette kai?”.

Media on kuin kapitalismi; se kääntää kaiken lopulta edukseen, myös verisen, itseensä kohdistuvan kritiikin. Eräs viisas tutkija sanoi kerran, että kapitalismin voittokulku perustuu juuri siihen, että se sisällyttää itseensä oman vastavoimansa, oman kritiikkinsä, ja tekee siitä välttämättömän osan koneistonsa toimintaa.

Samoin valtamedia sallii yleisön arvostella itseään, jopa rohkaisee sitä siihen — mitä enemmän kuohuntaa ja tunteikkaita mielenilmauksia, sitä enemmän lukijoita ja mainostajien potentiaalisia asiakkaita! Big Brotherin pitääkin olla huono, toki oikealla tavalla, jotta sitä katsotaan ja inhotaan joukolla. Mitä enemmän sitä inhotaan, sitä enemmän sitä katsotaan. Ja lopussa kaikki voittavat. Tai sitten…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: