Archive for the ‘Elokuva’ Category

h1

Onko tää päällä? Nauhottaako se nyt?

perjantai, 25. tammikuu, 2008

No niin sitä pitää — hyvä YLE!

Have I got news for you: Cloverfield saattaa aiheuttaa myös voimakasta hyvänolon tunnetta.

Vähän tekisi mieli kirjoittaa kunnon leffa-arvostelu ko. tuotteesta. Jaksaisinkohan? Kiinnostaisiko ketään?

Mainokset
h1

Onko se karhu? Onko se ihminen? Ei, se on Beowulf (osa 1)

perjantai, 19. lokakuu, 2007

Noin 1000-luvulle ajoitettu, englanniksi kirjoitettu Beowulf-eepos on saamassa uuden kinemaattisen tulkinnan.

Voisi tietysti spekuloida, miksi Beowulf, ja miksi juuri nyt. Joku väkäleuka voisi todeta, että varmaankin siksi, että uudelle versiolle on tilaa nyt kun kaikki ovat jo unohtaneet vuonna 1999 ilmestyneen ö-luokan version samasta saagasta, sen jossa oli pääosassa ei-niin-sävykkäistä luonnerooleista tunnettu Christopher Lambert. (Joku tosin saattaa muistaa tuon Beowulfin innovatiivisesta esikeskiaikaisen teknologian esittelystä: propaanilampetithan ne siellä palavat kirkkaalla liekillä kivisillä linnan käytävillä.)

Kohta ensi-iltansa saavan uuden Beowulf-version käsikirjoitusprojekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten, joten ehkäpä tuo Lambert-versio vain epäonnekkaasti pukkasi väliin. Ja niin, onhan tämän leffan taustavoimissa tietysti myös suurta kunnioitusta herättäviä nimiä, mm. Neil Gaiman ja Roger Avary. Ohjauksesta vastaa Robert Zemeckis, mies Back to the Futureiden ja Forrest Gumpin takana.

Beowulfin ydinaines kytkeytyy todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin, itse asiassa 500-luvun puolivälin Skandinaviaan. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Tanskaan, ja saagan pääosassa on nuori ruotsalainen soturi, Beowulf, jonka nimen on arveltu viittaavan karhuun (bee-hunter). Beowulf-tulkinnoista kuuluisa on muuten eräs J.R.R. Tolkien. Ja Beowulfin nykyenglanninnos löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Beowulf-eepos, joka alkuperäismuodossaan on tosin nimeämätön, on tavattu tutkimuksessa jakaa kolmeen osaan siinä esiteltävien hirviöiden ja niitä vastaan käytyjen taisteluiden mukaan:

1. Grendel-hirviö terrorisoi tanskalaisen Hroðgar-kuninkaan rakennuttamaa Heorotia. Kuninkaan avuksi rientää nuori göötalaissoturi Beowulf, joka onnistuu lopulta surmaamaan Grendelin.

2. Grendelin surmaa seuraavana yönä Heorotin ja voittoa juhlivien miesten kimppuun hyökkää kostonhimoinen Grendelin äiti. Beowulf saa Unferð-soturilta aseekseen Hrunting-nimisen maagisen miekan, jonka turvin hän lähtee jäljittämään Grendelin äitiä järvelle. Käy ilmi, että äitimuori asustelee järven pohjassa. Saaga ei tiettävästi kerro siitä, mitä Beowulfin ja Grendelin äidin välillä pohjaluolissa tapahtuu, mutta ketään ei varmaankaan yllätä se, että Hollywood on keksinyt aukkoon elokuvallisesti mielenkiintoista täytettä — erityisesti kun myrkyllisenä mammana tiukkuu itse Angelina Jolie. Mutta eipä harhauduta pääasiasta eli väkivallasta: Beowulf ja Grendelin äiti ottavat raivokkaasti yhteen, eikä taisto voi päättyä muuten kuin toisen kuolemaan. Pintaan nousee tietenkin komea Beowulf, elävänä ja yksin.

3. Beowulf palaa voitokkaana oman kansansa pariin Göötanmaalle ja lopulta hänestä tehdään kuningas. Eräänä päivänä hänen orjansa varastaa lohikäärmeen luolasta Vänern-järven läheltä Earnanaesista kultaisen pikarin, ja siitä hurjistuneena lohikäärme hyökkää Beowulfin hoviin. Urheat soturit juoksevat pakoon tultasyöksevää lohikäärmettä; ainoastaan nuori Wiglaf-soturi jää Beowulfin avuksi. He surmaavat lohikäärmeen, mutta Beowulf kuolee taistelussa saamiinsa vammoihin.

Eräällä keskustelupalstalla ihmetellään sitä, miksi tällaisesta tarinasta vaivaudutaan tekemään Hollywood-leffa. Minä ihmettelen sitä, miksei ole tehty jo ainakin kahtakymmentä eri versiota — koko juttuhan on täydellinen pohja spektaakkelia vyöryttävälle ja ”toiminnan” kuvaamiseen hartaudella paneutuvalle väkivaltamäiskeelle. Siinä missä jotkut miettivät, kiinnostavatko 1500 vuotta vanhat jorinat enää ketään, minä pohdin syvästi sitä, miten nuo jumalattoman vanhat tarinat voivat kuulostaa niin kertakaikkisen tutuilta ja ”tuoreilta” vielä tänäkin päivänä, vaikka elämme mielestämme aivan erilaisessa maailmassa.

Ehkä ihmiskunnan historian olennaisin aines on sittenkin löydettävissä taikamiekoista, uljaista sotureista, petollisista naisista, lohikäärmeistä ja silmittömästä hurmeen vuodatuksesta?

h1

Onko se karhu? Onko se ihminen? Ei, se on Beowulf (osa 2)

perjantai, 19. lokakuu, 2007

Okei, tarinan ainekset ovat siis kasassa, mutta kiinnostavatko ne oikeastaan ketään? Tällaisessa elokuvassa taustatarinan rooli on marginaalinen. Tärkeintähän on päästä esittelemään audion tukemaa visuaalista attraktiota tunnustetun myyttistä narratiivista tarinarakennetta vasten.

Beowulfissa keskeistä ei missään nimessä voi olla juoni, ja uskoisin, että jopa käsikirjoittajat ovat tajunneet sen. Sen takia he ovatkin keskittyneet leffan elokuvakerronnallisten keinojen uudelleenpohtimiseen.

Häiritsevällä tavalla kiinnostavaa Beowulfissa on se, että sen jokainen kuva on CGI:tä eli tietokoneella tuotettu. Elokuva on siis 100-prosenttinen animaatio, joka kuitenkin pyrkii mahdollisimman täydelliseen fotorealismiin. Juuri tässä on sen ero suhteessa esimerkiksi Richard Linklaterin A Scanner Darkly -elokuvaan, sillä siinä animointi itse asiassa loi elokuvan av-kerrontaan kirjaimellisesti uuden tason.

Elokuvan henkilöhahmoja ”näyttelevät” kuuluisat näyttelijät, joiden nimillä leffaa totuttuun tapaan markkinoidaan. Näin siis siitäkin huolimatta, että näyttelijöistä ”näkyy” lopputuotteessa vain ääni! On kutkuttavaa ajatella, että joku (todennäköisesti moni) maksaa täyden leffalipun hinnan nähdäkseen valkokankaalla idolinsa Anthony Hopkinsin tai Angelina Jolien, kun käytännössä näytteillä on kasa nörttien värkkäämiä pikku pikseleitä.

Leffan CGI:hin liittyy kuitenkin myös syvemmän pohdinnan arvoisia näkökohtia. Perinteisesti on ajateltu, että elokuvan tapaisessa av-tuotteessa esiintyvät todelliset henkilöt esittävät ja edustavat eli representoivat henkilöimiään kuvitteellisia hahmoja. Nyt kun koko elokuva on tietokoneella tehtyä animaatiota, tämä performatiivinen ulottuvuus nostetaan ikään kuin toiseen potenssiin: elokuvassa representoidaan representaatiota. Se kolmiulotteinen mallinnus, jonka tehtävä on näyttää, liikkua ja kuulostaa Anthony Hopkinsiksi kutsutun elävän ihmisen esittämältä kuningas Hroðgarilta, muuttuukin simulaatioksi — äärettömän tarkaksi tietokonemallinnukseksi oikean Anthony Hopkinsin performoimasta kuvitteellisesta Hroðgarista.

Simulaationäkökulma elokuvaan tuottaa esiin monta kiinnostavaa kysymystä.

Voiko esimerkiksi tämän elokuvan näyttelijäsuorituksia oikeastaan arvioida? Voivatko kriitikot kirjoittaa, että Ray Winstone tekee Beowulfina elokuvassa elämänsä roolityön, kun — tarkalleen ottaen — meillä ei ole aavistustakaan siitä, miten hyvin Ray Winstone -niminen näyttelijä Beowulfin rooliin solahtaa?

Ja miksi ihmeessä ylipäänsä luoda digitaalinen, esikuvalleen ihohuokosia myöten uskollinen Angelina Jolie, kun tekniikan avulla voisi luoda ihan minkä tahansa näköisen naishahmon? Selitykseksi ei kelpaa se, että Mrs. Jolie on maailmanhistorian kaunein ja täydellisin nainen, jota upeampaa ilmestystä ei osata edes kuvitella.

Ja vielä: onko uusi pelisukupolvi jo niin ehdollistunut polygoni-ihmisten tiirailuun, että heille tällaisen simulaation näkeminen on silkkaa (hyper)realismia?

PS. Selittääkää minulle vielä sekin, että miten ihmeessä maailmassa, jossa vähäpätöisimmillekin pikkuhahmoille ja jopa aseille on annettu nimi ja identiteetti, yksi keskeisistä — ellei keskeisin, tai ainakin mielenkiintoisin — hirviöistä tunnetaan nimellä ”Grendelin äiti”? Siis nainen, jolla kyllä näyttäisi riittävän voimaa ja omaa tahtoa, tyytyy osaansa ”Grendelin äitinä”!?

h1

Super Morphing Outerspace Fighting Robots

keskiviikko, 11. heinäkuu, 2007

[ifilm=2865146]

Transformers (2007) Movie Preview Review

Vaikka Independence Day meni jo, on tämä Transformers-klippi ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Sen alussa käydään läpi Transusaagan historiaa paneutuen kiitettävällä antaumuksella useisiin elämälle tärkeisiin detaljeihin, kuten robottien kasvonpiirteisiin eri vuosikymmenillä. Lopussa seuraa kuitenkin toisenlaista herkkua, kun arviossa innostutaan esittämään hykerryttäviä visioita amerikkalaisen elokuvateollisuuden nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Tilanteen voisi tiivistää erään scifi-kurssin opiskelijatoverini sanoin: ”Trilogies of… I don’t know how many parts.”

[via MSSV]

h1

Pelkoa ja kauhua Amsterdamissa

torstai, 26. huhtikuu, 2007

Filkkarit huipentuivat eilen loistokkaisiin päätösbileisiin, jotka eivät meinanneet loppua sitten millään. Itse vetäydyin kotipolulle joskus neljän maissa, mutta monet muut ryömivät viimeisillä voimillaan vielä jatkojen jatkoille Piraattidiskoon.

Ajattelin summata vähän tätä hienoa kokemusta kirjoittamalla sanasen näkemistäni leffoista.

Special: Amatöörimäinen mutta paikoin oivaltava kuvaus tuikitavallisesta, yksinäisestä miehestä, joka osallistuu uuden lääkkeen testaukseen ja kuvittelee saavansa pillereillä supervoimia. Tee-se-itse-teräsmies näyttää kaikkien muiden mielestä säälittävältä, mutta mies itse uskoo vakaasti omiin voimiinsa. Mukana paranoidi vire ja sadistista väkivaltaa. **

The Fountain: Darren Aronofskyn käsikirjoittama ja ohjaama elokuva liukuu lähes huomaamattomasti aikatasolta toiselle kertoessaan tarinaa rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta toimii tyylikkäästi. Elokuva on pehmeäpiirteinen, kaunis ja surullinen kuin vastapoimittu kukka. Alan harrastajille filkassa on myös piilotettuja kuva-arvoituksia ja tyylikkäitä johtoaiheita. Pääosiin heittäytyvät Hugh Jackman ja ohjaajan vaimo Rachel Weisz. ****

Poultrygeist: Night of the Chicken Dead: Intiaanien hautausmaalle rakennetussa pikaruokalassa tarjoillaan limaisia kana-annoksia, jotka muuttavat syöjänsä mutanttikanazombeiksi. Elokuvan juoni on tiivistettävissä yhteen lauseeseen — ihminen syö kanaa, kana syö ihmisen — mutta koska tässä eksploitaatiopätkässä paljon tärkeämpää on veren ja eritteiden lento ja mahdollisimman monien tissiparien mukaan mahduttaminen, ei juonesta kannata liiemmin hihkua. Kana- ja ihmisliha-aterioinnin välillä nähdään feikkilesboilua, musikaalinumeroita, horjuvia tanssikoreografioita, löyhää yhteiskuntakritiikkiä ja miesten paljaita takapuolia vessanpytyllä. Syömisen ja ulostamisen syklistä voi jokainen tietenkin etsiä syvällisempiäkin ulottuvuuksia, kukin makunsa mukaan. **

Behind the Mask: The Rise of Leslie Vernon: Nätti journalistinainen lähtee kahden kuvaajan kanssa tekemään dokumenttia uraansa aloittelevasta sarjamurhaajasta. En olisi etukäteen uskonut, mutta näköjään on sittenkin mahdollista tehdä täysiverinen genre-elokuva, jonka katsojalla hillitön nauru tyrskähtää karmivasti hiipivään kauhuun. Erityismaininta itsereflektiivisyydestä ja kuivakkaan postmodernista kierteestä, joka imaisee mukaansa vastaansanomattomalla voimalla. Ystäväni ehdotti, että kauhuelokuvaa käsittelevän kurssin voisi yliopistossa korvata näyttämällä tämän elokuvan. Hyytävän hyvää horroria, kilpailee omalla listallani suosikkiasemasta jopa The Fountainin kanssa. ****

Crank: Testosteronin voimalla eteenpäin rymisevä mieselokuva, jonka päähenkilö uhkaa kuolla elimistöönsä pistettyyn myrkkyyn, jos veren adrenaliinipitoisuus laskee liian alas. Miehen ainoa keino säilyä hengissä on siis haastaa riitaa, naida, tapella, satuttaa itseään ja muita sekä vetää naamaan huumeita ja adrenaliinin korviketta, epinefriiniä. Taustalla jyskäävä metalli rytmittää nautinnollisesti GTA-henkistä menoa, mutta mielestäni ryskettä ja rytinää olisi voinut olla vieläkin enemmän. Hämmästyttävää, mutta siltä minusta tuntuu. Tai ehkä sen räimeen olisi voinut sekvensoida niin, että sen taustalle muodostuisi ikään kuin illuusio edes jonkinlaisesta juonenkuljetuksesta — tämä olisi saattanut korjata esimerkiksi loppuhuipennuksen lässähtämistä. Leffa miehille, jotka haluavat nähdä, miten veri roiskuu lasikupliin suljetuista puolialastomista naisista, kun niitä ampuu. ***

Feast: Tehosteköyhempi versio From Dusk till Dawn -teemasta. Kaikin tavoin käsittämättömiksi jäävien hirviöiden ja erinäisten ihmisyksilöiden kohtaamisissa on oikeanlaista säpinää, mutta hahmot jäävät aivan liian perustelemattomiksi ja irrallisiksi, jotta katsojaa kiinnostaisi, kuka heistä selviytyy, miksi ja miten. Ja survival horrorissa tämä on huono juttu. Jos ihmisissa ei löydy katsojalle samastumispintaa, heidän kohtalonsa ei kiinnosta, ja niin kaatuu koko leffa (paitsi jos on erityisen viehättynyt näkemään silmään iskeytyviä hirviötoukkia). Mukana tahatonta ja tahallista huumoria, sekä queeriksi väännetty Henry Rollins, mistä lisäpisteitä. ***

Disturbia: Festarin päätöselokuvaksi ja kutsuvieraita viihdyttämään oli valittu Takaikkunaa retosteleva turhake, jonka ohjaaja D.J. Carusokin tuli paikalle pönöttämään. ”En toki halua tulla verratuksi elokuvan suureen neroon, Mr. Hitchcockiin”, hän sanoi ja vetäisi päälle tekonaurut. Helou? Jos ihminen pykää remaken elokuvahistorian merkkipaalusta, niin olisi se kai nyt kumma, jos teelmää ei verrattaisi siihen merkkipaaluun. ”Mutta kun tämän päivän nuoriso ei ole koskaan kuullutkaan Hitchcockista, niin ajattelin, että tämä upea tarina ansaitsi tulla kerrotuksi näin modernisoituna versiona”, hän lisäsi.

Minä kyllä sanoisin, että vaikka sitten sen Hitchcockinkin katsominen uudelleen on parempi vaihtoehto kuin ajan, vaivan ja rahan uhraaminen tälle trillerille. Näyttelijät olivat kyllä hyviä ja elokuva rullasi eteenpäin ihan sopivassa tempossa, ei siinä mitään. Mutta en vain jaksa katsella, miten kauhuelokuvan kliseet otetaan kuolemanvakavasti, vaivihkainen huumori korvataan laskelmoiduilla tekohauskuuksilla (”Tämä pätkä näyttäisi hyvältä Youtubessa”) ja koko soppa kuorrutetaan perustelemattomalla väkivallalla. Hitchcockin psykologisesta hienovireisyydestä ei ole jäljellä inahdustakaan, kun hightech-varusteltu poika ja hullu psykopaattitappaja iskevät verisesti yhteen. **

h1

Jäin henkiin

maanantai, 23. huhtikuu, 2007

Timo: tässä on tiivistettynä ihan kaikki, mitä 300:sta täytyy tietää. Loppu on harkinnanvaraista.

h1

Taikasienten maa

perjantai, 20. huhtikuu, 2007


[Katso originaalia täällä]