Archive for the ‘Media’ Category

h1

Ja niin vietiin Wiitä

lauantai, 26. tammikuu, 2008

Kollegani ja ystäväni David Nieborg kirjoitti eilen hauskalla tavalla itsereflektiivisen jutun pelijournalismista, erityisesti ns. valtamediassa julkaistuista pelijutuista.

Aihepiiri yhdistää meitä, minua ja Davidia, monella tavalla; meillä kummallakin on saman suuntaisia, sekä teoreettista tutkimusta että journalismia sivuavia intressejä. On myös ollut hauska huomata, että pelimediatilanne Hollannissa on varsin samanlainen kuin Suomessa.

Tässä blogipostauksen tiivistelmä: David keksi mielestään hyvän idean lehtijuttuun — miten Wiitä käytetään tavallisessa, isossa firmassa ”jumppalaitteena” ja piristyksenä kahvitauoilla. Laite ei paljoa maksa, se on työntekijöiden mielestä hauska, pelatessa tulee liikuttua, pelit ovat lyhyitä ja kevyitä, ja niin edelleen. Näin saatiin kirjoitettua positiivinen ja yleisellä tasolla kiinnostava juttu pelaamisesta ilman turhaa addiktio- tai väkivaltalässytystä.

Originellista artikkelista tuli niin kiinnostava, että kohta Davidia vietiin. Juttua referoitiin radiossa, isossa kansallisessa sanomalehdessa, televisiossakin. Lähdettä mainitsematta, tietenkin, mutta niinhän mediamaailma toimii. Kun tarina on hyvä, sillä ei ole enää väliä, kuka sen kertoo.

Joku raja kuitenkin ylittyi, kun NOS Headlines julkaisi, yllättäen, artikkelin täsmälleen samasta aiheesta — samasta Wiin peluusta sen täsmälleen saman firman samassa kahvihuoneessa. Sama aihe, sama näkökulma, samat lauseet hiukan toisin muotoiltuna.

Ja joku ”oikea” journalisti sai siitä artikkelista palkan ja varmaan kiitokset hyvästä työstä.

Onko mediatyöläisillä niin kiire, että on helpompaa referoida muita, etenkin kun jutun voi kopioida (lähes) sanasta sanaan ja sen voi tehdä lähdettä mainitsematta?

Onneksi tällaista ei tapahdu Suomessa. Eihän.

Tässä vielä linkki Davidin blogiin, Gamespaceen.

(Tämä postaus näin välipalana, huikeaa Cloverfield-analyysiani odotellessa.)

Mainokset
h1

Taistelu on jo voitettu?

tiistai, 4. joulukuu, 2007

Kirjoitin jokunen aika sitten Moral Kombat -dokumentista, josta nyt leivotaan USA:ssa (ainakin peleistä kiinnostuneiden keskuudessa) suuren luokan skandaalia. Eikä niin, että kyse olisi negatiivisesta asiasta — vaikuttaa siltä, että kyseinen filmi, joka on muuten ensimmäinen kokonaan HD:nä kuvattu video, on oikeasti todella hyvä.

Näin sanoo muun muassa kaiken arvostelun yläpuolelta puolijumala Henry Jenkins, joka kirjoittaa blogillaan dokumentista poikkeuksellisen myönteiseen sävyyn. (Hän kirjoittaa tosin erittäin positiivisessa hengessä myös omasta esiintymisestään siinä, mutta jospa pannaan se vain amerikkalaisen egonpönkityksen piikkiin.)

No miksi Spencer Halpin´s Moral Kombat sitten on niin onnistunut?

Kun tuo minunkin mainostamani traileri tässä taannoin levitettiin verkkoon, monet pelaajat tuomitsivat sen tarkoitushakuiseksi ja sensationalistiseksi. Tässä vaiheessa oltiin varmoja siitä, että tällainen dokumentti ei ikinä voisi onnistua tasapuolisessa eri näkökantojen esittelyssä. Tämä on nyt sievistelevä tapa kuvata tilannetta: monet pelaajat olivat trailerin nähtyään hyvin, hyvin vihaisia. Esimerkiksi pelaaja shoutanenjeru ei pitänyt näkemästään ollenkaan.

Trailerinsyynääjien keskuudessa oltiin varmoja siitä, ettei olisi edes teoreettisesti mahdollista tuoda kertakaikkisen vastakkaisten näkemysten edustajia onnistuneesti saman pöydän ääreen. USA:ssa asiaa sotkee vielä se, että peliteollisuutta ja -väkivaltaa näkyvimmin vastustavilla yksilöillä ja ryhmillä on usein myös poliittista vaikutusvaltaa. (Kumpi oli ensin, peliväkivallan vastustus vai vaikutusvalta, ja millä tavoin nämä ovat sidoksissa toisiinsa, on tietysti oma mielenkiintoinen kysymyksensä.)

Peliväkivaltaa vastustavien vastapeluriksi (tsihih) asettuva ryhmä ”pelaajat” taas nähdään korkean tason yhteiskunnallisessa keskustelussa mielellään yhtenäisenä ryhmänä (”kaikkihan tietävät, millaisia pelaajat ovat, nuo säälittävät nörtit”) — esimerkiksi nuorina poikina, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan — mikä taas oikeuttaa sen agendan, että nämä täytyy pelastaa itseltään ja tältä huolestuttavalta mediakäytöltä.

Eri intressiryhmien väliset suhteet ovat olleet tulehtuneet jo pitkään.

On siis jo saavutus sinänsä, että dokumentti vaikuttaa katsojiensa mielestä kiinnostavalta, monipuoliselta ja tasapainoiselta kokonaiskuvaukselta, joka antaa tilaa perusteellisesti argumentoiduille näkemyksille. Moral Kombatissa haastatellaan toimittajia, tutkijoita, pelintekijöitä (jopa nimekkäitä sellaisia!), julkaisijoita, poliitikkoja ja kauppiaita, ja joukossa on isojakin kihoja, kuten kaikkien pelaajien kummisetä, lakimies Jack Thompson.

Minusta on kaikkein kiinnostavinta nähdä, miten dokkari onnistuu valottamaan peliteollisuuden toimintakenttää ja pelien kulttuurista merkitystä. Tässäkin mielessä Moral Kombat vetää Jenkinsin mielestä pisteet kotiin (no lukekaa nyt jo se Jenkinsin entry!!) Näin ohjaaja Spencer Halpin kertoo dokkarin tavoitteista:

“Interactive entertainment is the next major media form and the most important issue in terms of the young generation. I want to show how and why games are developed and what experiences they offer, which can have positive or negative effects on children.”

Niin. Paitsi että pelien — ja etenkin niiden iänikuisten efektien — yhteydessä voisi jo hiljalleen lakata puhumasta pelkästään lapsista. Tässä mielessä kuulostaakin ihan virkistävältä, että Halpin sanoo suunnanneensa dokumenttinsa 42-vuotiaalle naiselle, joka ei tiedä peleistä paljoakaan, mutta joka haluaa ymmärtää, mistä tässä peliväkivaltakeskustelussa on oikeastaan kysymys.

h1

Neljä vimmaista pyörää

maanantai, 26. marraskuu, 2007

Tämä on tätä nykyaikaista viraalimarkkinointia parhaimmillaan: nörteillä on rahaa ja ne todennäköisesti tykkäävät ajamisesta, joten mainostetaan niille autoa, mutta ei tehdäkään sitä ihan miten tahansa vaan hassunhauskasti World of Warcraft -parodialla, jota levitetään netissä.

Ja kun mainos on tarpeeksi nokkela, ihmiset kirjoittavat siitä, lataavat sitä eri videosaiteille ja linkittävät siihen. Tämäkin blogi osallistuu lisäarvon generoimiseen ihan vapaaehtoisesti, mutta ei silti vahingossakaan mainitse automerkin nimeä.

Ja sitä paitsi — autoilu saastuttaa, pysykää mieluummin kotona ja pelatkaa!

h1

Tiede — onko se jotain syötävää?

tiistai, 13. marraskuu, 2007

Aloin heti aamusta nostatuttaa verenpainettani ja kirjoittaa tänne tuohtunutta merkintää vastineeksi Hesarin tämänpäiväiseen juttuun suomalaisten tiedetietämyksestä.

Mutta sitten HS.fi:ssä alettiinkin jo keskustella siitä, ja kymmenet ihmiset totesivat täsmälleen saman asian kuin minäkin, joten luovutin. Tässä välissä ehdin toki lukaista vähän sitä uutisen pohjana ollutta Tiedebarometri 2007:ää, enkä ollut kovin vakuuttunut. Tiede-ihmiset itse tilaavat omasta julkisuuskuvastaan selvityksen, joka ei oikein täytä tieteellisyyden kriteerejä? Hmm.

Selvityksessä Linus Torvaldsia muuten kutsutaan ”meganörtiksi”, mikä on sekin varsin mielenkiintoista. Voisin keskustella nörtti-sanan konnotaatioista ja alluusioista ikuisesti, mutta jääköön toiseen kertaan.

Pohjalinja on siis se, että minustakaan Linus Torvaldsia ei voi pitää tutkijana — tai no voi, jos tutkijuuden kriteeriksi asetetaan se, että on tosi innostunut jostain asiasta ja tietää siitä kaikenlaista, ja on silleen muutenkin vähän niinku sellanen tietoniekka. Tai sitten on tosi taitava keksimään tai tekemään jotain. Ja sekin voi auttaa, jos näyttää älykkäältä, on silmälasit ja on vaikkapa sosiaalisesti hieman kömpelö mies.

Vai olisivatko ne tutkijat sittenkin sellaisia matemaattis-luonnontieteellisillä aloilla työskenteleviä valkotakkisia, hieman hassahtaneita setiä, joilla on tukka pystyssä ja jotka puuhailevat jännien vempeleiden keskellä steriileissä laboratorioissa, niin kuin Aku Ankassa?

Yhtään väheksymättä Torvaldsin tietoteknisiä velhonkykyjä voin todeta, että sen perusteella, mitä olen hänen tekstejään lukenut, en ole ihan valmis tilaamaan mieheltä tutkimusta yhtään mistään aiheesta.

Tutkijuutta voisi ehkä ajatella tehokkaasti ja huolellisesti argumentoituna viestintänä. Yleensä viestejä on kätevintä välittää tekstimuodossa, vaikka onhan niitä taiteellisiakin väitöstöitä, joissa varsinaisen ”väitteen” mediointi tapahtuu esimerkiksi runon tai pianosonaattien muodossa. Niiden tulkintaperusteet ovat kuitenkin tieteenfilosofisessa mielessä vakiintumattomampia ja — ehkä — ongelmallisempia, joten ainakin itse pitäydyn satunnaisten kuvien ja screenshottien ryydittämässä tekstimuodossa.

Niin, siis minun ei pitänyt kirjoittaa tänään tästä aiheesta.

No mutta, nyt kun kerran sitten ollaan tuon lehtijutun äärellä, niin on vielä pakko todeta, että se on kerrassaan hieno esimerkki siitä, miten tyylikkään huomaamattomasti media onnistuu kääntämään itseensä kohdistuvan kritiikin edukseen. Tuota HS:n juttua tavatessa saattaisi lukijalle tulla mieleen, että arvostellaankohan tässä nyt kierolla tavalla median itsensä toimintaa — ruoskisiko toimittaja tässä myös itseään nautiskellen joka sivalluksesta — mutta ehei. Siinähän vain raportoidaan tyynesti siitä, miten ihmiset eivät tahdo muistaa muita kuin juuri ne pari-kolme julkisuudessa jatkuvasti pyörinyttä nimeä, kun tutkijoista kysytään.

Vähän samanlainen, kiehtovalla tavalla kieroutunut logiikka on siinä, että media tekee yhden juttusarjan siitä, että Jokelan koulun oppilaat ovat valittaneet median seuranneen ja häirinneen heitä liikaa. Tällaisen ”mediaseurannan” huipentuma olisi se, että lehdet ja kanavat lähettäisivät reportterinsa paikalle vielä kerran kyselemään oppilasraukoilta, että mites nämä median ahdistelut, ”ollaankos me toimittajat ahdisteltu teitä liikaa, siis ette kai te koe että me nytkin ahdisteltais teitä, ette kai?”.

Media on kuin kapitalismi; se kääntää kaiken lopulta edukseen, myös verisen, itseensä kohdistuvan kritiikin. Eräs viisas tutkija sanoi kerran, että kapitalismin voittokulku perustuu juuri siihen, että se sisällyttää itseensä oman vastavoimansa, oman kritiikkinsä, ja tekee siitä välttämättömän osan koneistonsa toimintaa.

Samoin valtamedia sallii yleisön arvostella itseään, jopa rohkaisee sitä siihen — mitä enemmän kuohuntaa ja tunteikkaita mielenilmauksia, sitä enemmän lukijoita ja mainostajien potentiaalisia asiakkaita! Big Brotherin pitääkin olla huono, toki oikealla tavalla, jotta sitä katsotaan ja inhotaan joukolla. Mitä enemmän sitä inhotaan, sitä enemmän sitä katsotaan. Ja lopussa kaikki voittavat. Tai sitten…

h1

Mediaseuranta käynnissä

keskiviikko, 7. marraskuu, 2007

Näinkö se media toimii? Kun ei ole suoraa tai toimivaa yhteyttä todellisuuteen, rakennetaan yhteys toiseen mediavälineeseen, mieluiten saman konsernin sisällä, ja linkitetään ristiin. Kohta HS.fi kertoo, mitä Ilta-Sanomien verkkosivuilla kirjoitetaan ja päinvastoin. Eihän siinä sinänsä mitään, mutta kohta kukaan ei enää ota selvää, kuka sanoi, mitä ja koska — siis siellä asioiden tapahtumapaikalla.

Pääasiallinen tietolähde (nyt kun kello on 13.20) on tietenkin HS.fi, joka referoi Ilta-Sanomia (ja näin saadaan kätevästi myös synergiaetuja tiedonvälityksen keskittymisestä — siis esimerkiksi lukijavirtojen kanavoitumista oman talon tuotteiden äärelle):

*********

Ilta-Sanomissa luetaan samaan aikaan HS.fi:tä:

*********

Tässä vaiheessa Ylekin nojautuu HS.fi:hin:

h1

…ja yksityisyys etenee

lauantai, 28. heinäkuu, 2007

Sinä puhua Suomi, ymmärtää Englanti, tulla meille toimittajaksi?

Kiinnostava aihe, sinänsä, tämä… mistäs tässä nyt puhutaankaan.

Niinhän sitä sanotaan, että uutisankkureidenkin tärkein ominaisuus on lukea prompterilta valmista tekstiä, painottaa vakuuttavan kuuloisesti oikeita sanoja ja olla ymmärtämättä lukemastaan stressaavassa uutislähetystilanteessa yhtään mitään. Ehkä tulevaisuuden toimittajienkin tärkein tehtävä on kirjoittaa juttuja, jotka koostuvat ihan oikeista sanoista kieliopin mukaisessa järjestyksessä. Kyllä ne lukijat sen merkityksen sieltä sitten dekoodaavat — tai jos eivät, niin oma on ongelmansa.

Se toinen vaihtoehto on sitten, tietenkin, se että artikkelit sisältävät edes vähän jotain järkeä. Kuka huomaisi, että koko kielellinen rakenne artikkelissa saattaa olla perustunut toiselle kielelle?

Näin vankkaa kuluttajavalistusta tarjoili eilen Digitoday.

h1

Työkalu uuteen käyttöön

torstai, 14. kesäkuu, 2007

Olen joskus ajatellut, että Turun Sanomien karu mutta epävarmasti toimiva nettilehti on siksi niin ankea, että toimituksessa satsataan täysillä laadukkaisiin teksteihin. Mutta ei. Tämänkin jutun (klikkaa isompi kuva) julkaisemisesta suomeksi lehden sivulla on jollekin maksettu jotain.

Ajatellaankohan verkkotoimituksessa, että eivät pikku mogat mitään haittaa, tekstihän tulee vain nettiin? Tiedän, sama STT:n kautta tullut teksti julkaistiin Hesarissa (ja varmaan muissakin lehdissä), mutta siellä sitä sentään jaksettiin inauksen verran stilisoida.

Sitten kehtaavat vielä haukkua, että internet on täynnä roskaa.