Pienet ihmiset
perjantai, 26. tammikuun, 2007
Roolipeleissä hahmo on pelikokemuksen kannalta jokseenkin tärkeä asia. Toisinaan sitä haluaa pelata mahdollisimman erilaista hahmoa itseensä verrattuna, joskus taas voi olla mukava koittaa täysillä samastua pelihahmoonsa ja työstää vaikkapa omia tunteitaan hahmon kautta.
Olen itse ollut aina viehtynyt erilaisiin ristiriitoihin ja paradokseihin, niin tekstuaalisissa kuin muissakin kuvitteellisissa maailmoissa. Niinpä pyrin aina kehittämään omiin hahmoihini jonkinlaista kulmaa ja särmää. Usein nämä projektit liittyvät myös pelin rajojen testaamiseen.
Usvazine kirjoitti äskettäin mukavan kuuloisista kokemuksistaan runoilevan soturin ohjastajana. Taustamotivaationa hahmonluontiin toimi tuossa tapauksessa se, että WoW ei tarjoile tässä suhteessa kauhean suurta liikkumavaraa vaan pakottaa esimerkiksi mies- ja naishahmot jokseenkin yksioikoisiin muotteihin.
Vähän samaa olen miettinyt vaikkapa nyt GW:ssä. Miksi suurin sen osa hahmoista vaikuttaa olevan miespuolisia, lihaksiaan pullistelevia sotureita?
Joskus 90-luvun puolivälissä huumaannuttiin niistä mahdollisuuksista, joita digitaalisuuden ja tietoverkkojen nähtiin tarjoavan sosiaaliselle kanssakäymiselle ja identiteettileikeille. Tuolloin ajateltiin, että internet vapauttaisi ihmiset testailemaan, miltä tuntuu esiintyä ja jutella muiden kanssa jonakin aivan muuna kuin mitä oikeassa elämässään on.
Vähän myöhemmin havaittiin, että mitä netissä itse asiassa tapahtui oli täysin päinvastaista. Hyvin perinteiset kansallisuuteen, ikään, äidinkieleen ja etnisyyteen liittyvät stereotypiat hivuttivat kokeilunhalun ja hulvattomat roolileikit kaukaisiin marginaaleihin.
Kaikkein pahin tapahtui kuitenkin sukupuolelle. Naiset olkoot naisia ja miehet miehiä, eikä tätä pyhää binaarilogiikka pidä sotkeman millään verukkeella, jyrähtivät harmaat taustavaikuttajat keskustelupalstojen ja verkkopelien kulisseissa.
Ja niin ollaan tilanteessa, jossa Drakkar Dragonne etsii nyrkit pystyssä hirviöitä tapettavaksi ja Midnight Spiritwind hengailee kylillä hakemassa juttuseuraa muista ihmisistä.
Vai olisiko tämä sittenkin vain kiiltävää pintaa?
[kuvan lähde: RPG Artist]
Kaiken pelitys 
Vaikka hahmot ovatkin kovin sukupuolisidonnaisia (naiset naisellisia ja miehet pullistelevia) niin pelaaja voi sentään valita sukupuolensa. WoWissa ainakin pyörii paljon naishahmoja ja voi olla, että niistä suurin osa on miespelaajien ylläpitämiä. Ainakin tunnen monta miespelaaja, joka on mielistynyt naisiin. Ehkä teini-ikäisille omassa sukupuolessa pidättäytyminen on vähän sama juttu kuin musavalinta: kauheaa ehdottomuutta. Mutta varttuneemmat tekevät kokeiluja.
Mieluusti näkisin moisia kokeiluja enemmänkin; ainakin minulla on sellainen olo, että se saattaisi avartaa monen ihmisen maailmankuvaa. Internetin kivikaudelta kerrotaan esimerkiksi sellaisia tarinoita, joissa miehet kertovat, miten järkyttyneitä he olivat siitä, millaista kohtelua he saivat keskustelupalstoilla esiintyessään naisina. Samoin monille näyttää tulleen yllätyksenä, miten sukupuolittunutta vaikkapa nyt kirjallinen ilmaisu on (etenkin englannin kielessä). Yksi kuuluisa, keski-ikäisenä parittajamadamena esiintynyt teinipoika ”paljastui” pelimaailmassa juuri siksi, että hän kerta kaikkiaan peitti huonosti oman teinipoikuutensa (mikä ei liene kovin suuri yllätys).
Oletko koskaan kysynyt tuntemiltasi miespelaajilta, miksi he pelaavat naishahmoa? Kokeilunhalusta? Siksi että hahmo näyttää kivemmalta?
Tunnen ainakin yhden miehen, joka sanoo ettei naishahmon luominen peliin ole koskaan käynyt mielessäkään (mieshahmoja sen sijaan on käytössä todella monta). Silti hän ei esim. koe samastuvansa pelihahmoihinsa. Sekin on mielenkiintoista — mikä kuvitteellisessa sukupuolessa on niin merkittävää, että tuntuu kuin nais-mies-rajan ylittäminen olisi isokin askel (kun hahmojen ominaisuudet ovat kuitenkin täsmälleen samat, siis eivät lainkaan riipu sukupuolesta)?
Itselläni ainakin, esimerkiksi Guild Wars pelissä, jossa valittu hahmon sukupuoli ei vaikuta ominaisuuksiin, on sukupuolen valinta kokonaisuudessaan non-issue. Ei valinta vaan valinnan poissaoloa. Jätän siis valitsematta kumpaakaan mieltymyksien tai mielikuvien mukaan, vaan otan sen mieshahmon koska olen mies. En usko että kyseessä on edes samaistuminen sen enempää kuin lempivärin valintakaan. Toki tuttuus saattaa jotain osaa tuoda tuohon.
Tämä kommentti on mahdollisesti hieman epäkoherentti, olen tätä kirjoittaessa koulutuksessa.
Hmm… mutta jos sinulla on kaksi vaihtoehtoa ja otat niistä toisen, niin kai sitä voi jo kutsua sen vaihtoehdon valitsemiseksi :)
Ei vaan, olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä mitä sitten tapahtuisi, jos GW:n tapaisiin peleihin tehtäisiin kylmästi hahmoja, joiden ominaisuudet riippuisivat myös sukupuolesta. Niin että ”vain mieshahmolla voit pelata näin” ja ”vain naishahmolla pääset käsiksi näihin juttuihin”. Mutta ehkä tämä olisi jo liian poliittisesti arveluttavaa, vaikka kyseessä olisikin vain viaton kokeilu.
Miksi miehet ovat valinneet naishahmoja: hyvän näköinen ulkonäkö lienee osin vitsi, koska ei noita kääpiönaisia niin ylenpalttisen kauniiksi voi kutsua… toisaalta osin totta, sillä onhan naishahmoilla ”kauniimmat” äänetkin. Mutta sain ainakin mieheltäni hyvin yksiselitteisen vastauksen: ”Koska se on roolipeli”.
Ilmeisesti siis osa miehistä pelaa naishahmoja, koska niin voi tehdä, koska leikittely on roolipelin luonne. Kaveripiirissä on myös tietoisesti leikitelty ”tyttöjen kanssa” pelaamista, ryhmässä josta 50% on miehiä, ja on avoimesti flirttailtu toisille pelihahmoille tyttöjoukkona.
Ehkä kyseessä voi olla myös pelityyli, jossa ei identifioiduta niin lujasti, että omaa ja hahmon sukupuolta mietittäisiin aktiivisesti. Koska hahmo kuitenkin luodaan (eikä arvota satunnaisesti), on taustalla taatusti jotakin tiedostamattomia prosesseja. Minusta tämä hahmonvalinnan problematiikka olisi hieno tutkimuksen aihe!
Kyllä, tutkimusta tarvittaisiin ilman muuta. Olipa kiinnostavaa lukea tuosta ”tyttöjoukko”-esimerkistäsi. Leikittely on ihan varmasti merkittävä tekijä, ehkä kaikessa pelaamisessa, mutta ennen muuta roolipeleissä.
Mistä pääsenkin vielä sen toteamiseen, että minusta roolipelaamista voisi hyvin kutsua joissain yhteyksissä roolileikkimiseksi, kuten HS:n kuukausiliitteessä taannoin ehdotettiin. Jotkut puristit tyrmäsivät ehdotuksen sillä perusteella, että ”roolileikki” kuulostaa liikaa joltain semmoiselta, mitä aikuiset tekevät makuuhuoneessa. Vähän rajoittunutta, sanon minä.